lauantai 15. helmikuuta 2020

Isä meidän

On keskusteluita, joita ei kuuluisi joutua käymään. 

Insestiepäily, jonka olin pitänyt sisälläni vuosikymmeniä kulminoitui pitkäperjantaina 2012 tilanteeseen jossa ainoat vaihtoehtoni olivat itsemurha tai vaikenemisen päättäminen. Vuosikymmeniä selitin kaiken tuon uneksi, fantasiaksi, valemuistoksi, omaksi hulluudekseni. Miksi tahansa, paitsi totuudeksi. Soitin isälle puhelun, jossa kysyin tiesikö hän jotain lapsuuteni öinä katoavista alushousuista. Kysyin, miksi hän oli koskenut minua tietyllä tavalla.

"Voisin olla jopa vihainen, jos sä et ois noin sekaisin." Isä vastasi.

Viikon päästä isä soitti puhelun tiedustellakseen, olinko jo tullut järkiini ja unohtanut sen. "Se on valitettavasti edelleen kokemukseni, mutta rakastan sua silti.", vastasin. Isän ääneen tuli uusi, jäänkylmä sävy ja hän lopetti puhelun nopeaan. En ollut enää isän talutusnuorassa, joten lakkasin olemasta hänelle. Oikeammin, en koskaan todella ollutkaan olemassa hänelle.

Samoihin aikoihin tapasin tulevan puolisoni, orvoksi jäänyt pikkutyttö kaipasi isää enemmän kuin koskaan. Olin pistänyt kaiken voimani totuuteni kertomiseen, tuohon typerään puheluun silloin vuoden 2012 pitkäperjantaina. Mutta en voimaantunut, en vahvistunut. Totuus ei vapauttanut. Totuus raateli minut lopullisesti irti ihmisestä joka oli ollut läheisin (ja tuhoavin) aikuiseni. Ymmärrän nyt, ettei vika ollut totuudessani, vaan siinä että isäni kaltaisen ihmisen kanssa totuudenkin kanssa jää mustapekka käteen. En ymmärtänyt tuon totuuden arvoa silloin täysin, enkä ehkä ymmärrä vieläkään, mutta olen nyt ymmärtänyt jääneni kantamaan lopultonta syyllisyyttä siitä, että rikoin välini isään. Näin auki kirjoitettuna ymmärrän kuinka oudolta tämä kuulostaa, yritinhän ensin sentään koko elämäni rakastaa isää ehjäksi, yritin pelastaa häntä, kuljin hänen mukanaan kuin aina valmis suojelusenkeli. Ettei isä kaatuisi kännissä pyörällä ja loukkaisi itseään, ettei isä tuntisi oloaan yksinäiseksi (mitä hän pohjimmiltaan kuitenkin aina tunsi), ettei isä joisi itseään liian humalaan, ettei isä suuttuisi, ettei isä olisi onneton.

Vuonna 2012 tulin raskaaksi tuntemattomalle miehelle. Joskus, ohimenevinä hetkinä, säikähdin, että mitä jos tuo vieras mies on juoppo kuten isäni. Mitä jos mies on kuin isä, pelästyin. Ja - ehkä myös jossain syvällä - toivoin.

Muutaman vuoden kuluttua katkaisin välit isään lopullisesti. Tein sen sähköpostilla, jonka lähettämisen jälkeen poistin tuon sähköpostitilin. Sähköpostissa ilmaisin ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni isälle vihani. Sähköposti päättyi sanoihin "helvetissä nähdään". Sähköpostin lähettämisen jälkeen pelkäsin, että isä tulee tappamaan minut. Sitten järkeilin, ettei hän jaksaisi nähdä takiani sellaista vaivaa. Sähköpostissa ilmaistu viha ei vapauttanut minua vihasta, se oli kasvanut vuosikymmenien aikana sisälläni ihmisen kokoiseksi. Ja vihaa syntyi aina vain lisää. Vihasin isää yhä enemmän ja enemmän, ja yhä enemmän ja enemmän viha söi minua elävältä. Elin siinä helvetissä, johon olin isäni ja itseni toivottanut. Toivoin aktiivisesti isän väkivaltaista kuolemaa. Parin vuoden sisään isä kuolikin, ja hänet ryöstettiin kuolemansa jälkeen. Tietyllä tavalla isän ennenaikainen kuolema oli hyvin todennäköinen ottaen huomioon hänen elämäntapansa. Vaikka annan isän kantaa oman vastuunsa siitä, miten asiat lopulta kääntyivät, joku osa minussa kokee aiheuttaneensa isän kuoleman. Eläessään isä oli syyttänyt minua itsensä hylkäämisestä ja vaikka järjellä tiedän, ettei syytös ole oikeudenmukainen, kannan tuota syyllisyyttä alitajuisesti edelleen. Koska isä sanoi niin. Isänhän täytyy tietää, koska isä oli (kuin) jumala. Isän kädet liikkuivat vääjäämättömästi pianolla, eikä hän tarvinut nuotteja, isä oli huutomerkki miehen muodossa, isä oli leikkimielinen priopos-jumala, isä söi vaahtokarkkeja mahan täyteen ja oli (kuin) lapsi.

Kävin katsomassa veljeni kanssa isän ruumista kuoleman jälkeen. Olin onnellinen, että kuolemasta oli kulunut jo sen verran aikaa, että sen merkit isän ruumiissa olivat ilmeiset. Muuten en olisi koskaan uskonut, että isä on kuollut. Koska ihmiset kuolevat, eivät jumalat. Isän pimeää valoa hohkaavasta huutomerkki-ruumiista oli jäljellä vain kutistunut kuori. Suupielet olivat kääntyneet ylöspäin.

Olen antanut anteeksi isälle, ehkä on aika antaa anteeksi itselleen. Sille lapselle joka ei ollut isälle rakkauden arvoinen. Lapselle, joka hylkäsi oman isänsä, ja lopulta tappoi tämän. Sille pienelle maagille, joka ei pystynyt estämään kaikkea tätä vaikka lausui jokaisena iltana taikasanansa samassa järjestyksessä, samalla rytmillä.


       

maanantai 10. helmikuuta 2020

Kupletti inhimillisestä rakkaudesta

Hänen taipumuksensa kulkea polkua pitkin - minun pakkomielteeni kulkea siellä, missä polkua ei ole.
Hänen typerä mieltymyksensä maallisiin nautintoihin - minun askeesiunelmani, jota en koskaan toteuta (paitsi nuorempana, itsetuhoisena anorektikkona).
 Hänen henkisesti köyhät TV-sarjansa - minun tekopyhä vakavamielisyyteni ja kykyni loukkaantua siitä, kuinka geneerisesti näyttelijät kääntävät päätään Witcherissä (huom! En ole katsonut sarjaa, mutta katsoin yhden trailerin, koska tahdoin urkkia kuinka typerä se on).
 Hänen jatkuvasti hajoileva, vanha 80-luvun diesel-mersunsa - minun vakuuttuneisuuteni siitä, että hän ajaa tuota autoa käsitelläkseen tiedostamatonta traumaansa.
 Hänen kroonisesti kipeä ruumiinsa ja sen toivottomuus - minun kroonisesti kipeä sieluni ja selvänäköisyys hänen kroonisesti kipeän ruumiinsa syihin ja seurauksiin.
Hänen kehonsa yhdistelmä ilmaa ja vettä - minun kehoni liian täynnä tulta.
Hänen äänensä heikko ja hiljainen - minun ääneni kuuluva, helposti syttyvä. 
Hänen järkähtämätön pitkäjänteisyytensä - minun kykyni nähdä se virtaamattomana jähmeytenä.
Hänen laiskat valheensa - minun pakkomielteeni Totuuteen, (ja jos valehtelenkin, opin sen häneltä tässä suhteessa, sic.).
Hänen ihonsa kuin kalan sileä - minun ihoni kuin vedetön autiomaa.
Hänen työnsä itsensä myymisenä - minun työni itseni lunastamisena.
Hänen tapansa kutsua fyysistä maailmaa "oikeaksi todellisuudeksi" - minun vakaumukseni kokea se heijastuksena.
Hänen typerä, jokaviikonloppuinen kalsarikänninsä - minun tapani kokea siinä kotoisuutta.
Hänen tapansa muuttua vedenkaltaiseksi - minun turhautumiseni kun en kykene erottamaan hänessä asioita, jotka syövät sieluani.
Hänen tapansa olla demoni, joka ravitsee itsensä kyynelilläni - minun tapani olla itkussani antelias.

... Et cetera, ad infinitum.  


 

Transsitiloista, henkisestä ja maallisesta työstä

Istun tässä sängynlaidalla, ruumis täynnä vanhaa, poistuvaa kipua ja unta. Menin tänään töihin, mutta selvisi, että olin erehtynyt päivistä. Linnut laulavat mielipuolisesti maailmanlopun puissa, joita tuuli retuuttaa. Olen katsonut taas pitkään sisäänpäin ja olo on sen mukainen. On välillä vaikeaa nähdä selkeästi sisään- ja ulospäin yhtäaikaa.

Että on ollut transsissa. Virrannut purona, josta jää alkaa irroittaa otettaan. Huutanut ulos soluihin jäänyttä kaukaista sotaa. Laskeutunut takaisin omaan ruumiiseensa tähtien takaa, kiemurrellut käärmeenä ja luonut nahkansa. Onko se vähemmän arvoista kuin mikään täällä? Kuitenkaan millekään tästä ei ole sanoja, tai ne sanat tässä kulttuurissa olisivat sairauden sanoja.

Henkinen työ ei voi olla irrallaan siitä, kuinka elää arkensa. Joku saatana minussa ilkkuu, että olen harhaan ja itseeni uponnut hölmö. Etten oikeasti tee mitään "todellista", saa aikaan mitään kestävää. Mutta elävä mielikuvitus ja transsi eivät ole mitään viihdettä, joita harjoittaisi astraaliseikkailun tähden. Se kaikki tuntuu työltä, synnyttämiseltä (labour), vaikka/koska en jollain tasolla täysin ymmärräkään mitä siinä tapahtuu.

Onneksi myös ns. konkreettisen maailman puitteissa minulla on mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan olen kulkemassa. Tahdon esimerkiksi tehdä työtäni koskaan tuntematta, että tekisin sitä rahan tähden. En ymmärrä rahaa, vaikka ehkä pitäisi (ollakseen oikeasti "tasapainoinen aikuinen"). On etuoikeus hoitaa sairaita, kuolevia, vanhoja, hulluja... heitä, joiden olemassaolon yhteisö ehkä tahtoo unohtaa. On etuoikeus nähdä ettei ihmisyys tyhjenny näihin attribuutteihin. Nähdä, että jokaisessa sairaassa on terveyttä, kuolevassa elämää, hullussa viisautta. On etuoikeus opetella empatiaa, ja oppia erottamaan se säälistä (jolla ei ole mitään tekemistä empatian kanssa). Tietysti työnsä tekeminen edellyttäisi sitä myös, että osaisi käyttää kalenteria ja lineaarista aikaa.

Ja sitten on äitiys. Että näkee lapsissaan myriadien sukupolvien takaa nousevan kivun - ja sen lisäksi omaa taitamattomuuttaan aiheuttamansa haavat - , mutta myös eheytymisen, sovituksen, uudelleensyntymisen. Lasten saaminen voi näyttäytyä tapana jatkua yli ajan, mutta usein huomaan lasteni kautta kiitollisena myös sen, että oikeastaan olen heidän elämässään (ja olemassaolon virrassa) vain eräs rajallinen sivuhenkilö. Että oikeastaan tässä kaikessa ei ollutkaan kysymys minusta. Minun kivustani, toiveistani, odotuksistani, vaan että elämä oikeastaan on niin paljon suurempaa.         

lauantai 8. helmikuuta 2020

Isän nimestä, järjestyksestä ja kaaoksesta

Harrastan unissani asuntojen valtausta. Valtaan mieleni huoneita takaisin hengiltä, jotka ovat asettuneet kodiksi sinetöityjen ovieni taakse. Ja matkaan laivalla, loputtoman syvää ja verenhimoista merta. Laiva aina uppoaa, matkustajat muuttuvat luurangoiksi silmieni edessä. Meren pohjassa on kotoisampaa kuin huteralla laivalla. Hutera laiva on "isän nimi", järjestys, joka on luotu pettämään. Poissaoleva tai tuhoava järjestys. Pakenen järjestystä kaaoksen kylmänlämpimään syliin, jossa se tuudittaa minua kuin skitsofreeninen äiti itkevää lastaan, ilman rajoja.

Jos kerrankin olisin voinut luottaa siihen, että asia on niinkuin se sanotaan. Jos olisin voinut luottaa kieleen, jos olisin voinut luottaa lakiin, järjestykseen. Isän nimeen. Isä sanoi, että kaikki naiset ovat huoria. Ja, että minussa oli aina jotain jumalaista.

Vaihdan nimeä nopeammin kuin pystyn tavaamaan sitä, yritän opetella lukemaan ilman aakkosia. Lähden lentoon luokkahuoneen ikkunasta. Minä, joka aina valvetodellisuudessa rakastin koulua. Pitäkää käsitteenne, kielenne, järjestyksenne, pienet mustat merkkinne, oppijärjestelmänne. Kaipaan niitä liikaa luottaakseni niihin.

Jos en koskaan opi luottamaan yhteenkään ihmiseen, luotanko Ykseyteenkään. Luotan itseeni... luotan hämmentyneeseen, rikkinäiseen, pieneen, pökertyneeseen ihmisjumalan kuvatukseen. Luotan, kuten pimeään eksynyt lapsi luottaa itseensä. Luotan pakon edessä, kauhulla. 

Olen valinnut myös läheiseksi ihmisekseni ihmisen, johon ei aio opetella luottamaan. Valitsin ihmisen, joka valehtelee ja loukkaantuu uskostani. Tätäkin voin katsoa, vaikka tämänkin näytelmän dekadentti esteettisyys nuhruuntuu sitä mukaa kun vuodet kuluvat. 

    

maanantai 4. marraskuuta 2019

Marras

On marraskuu. Synnytän kuolemaa kivuliaan hitaasti. On hetki, jolloin seisoo maatuneiden lehtien keskellä mustalla maalla ja pitäisi uskaltaa istuttaa jonkin siemen. Seison kohmeisena kuin talventörröttäjä, uskaltamatta pudottaa siementäkään. Uskaltamatta liikahtaa.

Matkustin toiseen kaupunkiin. Istuin yksin raitiovaunuissa, kuuntelin tuntemattomien seinien takaa kantautuvia ääniä. Kuuntelin toisten elämiä yrittäen kertoa omaani. En päässyt juonesta kiinni vieläkään. Kuljin kaupungin kaduilla kuin päämäärätietoinen kummitus. Että joku löytäisi ja käskisi minut valoa kohti. Mutta mitä teen valolla, minä siemenetön maa? Mitä teen, paitsi maadun, hajoan, vajoan. Maan matonen.

Kaikki katoaa, kuten on tiedetty. Katoavainen katoaa. Vaan tok' on täällä muutakin, ikuisuuden häveitä. Jos vain osaa katsoa. Mutta syksyn täytyy tuntea itsensä ilman talvea, kevättä ja kesää. Kuoleman täytyy tuntea itsensä ilman elämää. Koska eihän tämä muuten olisi kuin leikkiä vain, pyhää, hölmöä leikkiä. Täytyy rakastaa kohtaloaan, maatunutta elämää itsessään. Täytyy rakastaa sielunsa ruvelle. Täytyy sanoa kyllä, kyllä, kyllä jähmeälle mustalle maalle. Täytyy sanoa kyllä, kyllä, kyllä, pelokkaalle kadotetulle sielulleen. Täytyy havista kuin korrelle paleltunut yksinäinen lehti puussa, peläten irtipäästämistä. Täytyy valita se, mitä ei voi välttää. Täytyy valita kuolema ja antaa itsensä pudota. Lukemattomia kertoja. 

torstai 27. kesäkuuta 2019

Käärmekultti



Näin vuosia sitten unen, jossa kaivan sukuhuvilamme puutarhaan kuopan ja huomaan sen olevan täynnä käärmeitä.

Muutama viikko sitten tytär tahtoi itselleen kirpputorilta puisen ristiriipuksen, hän kertoi tahtoneensa sellaista aina. Leikkipuistossa riipus ilmeisesti takertui kiipeilytelineeseen ja risti tippui ketjusta. Tytär oli pois tolaltaan ja lupasin etsiä vanhojen korujeni joukosta toisen ristin kiinnitettäväksi ketjuun. (Joskus kannoin itsekin ristiä.) Vanhoja koruja kaivellessani käsiini osui myös isoäitini kuolinpesästä minulle jäänyt kreetalainen riipus, joka on jäljennys minolaisesta "käärmejumalattaresta", naishahmosta joka pitelee kahta käärmettä kädessään. Tämä isoäiti oli sama, jonka peruja myös sukuhuvilamme on. Tytär sai ristin, itselleni ripustin ketjuun tuon minolaisen hahmon. (En kuitenkaan tohdi sitä vielä kantaa, ikäänkuin tuo voima vielä kieltäisi itsensä minulta. Siis minä sen itseltäni.) Syvennyin samana iltana minolaiseen kulttuuriin, käärmeen mythokseen, (kadonneisiin lapsiin), Välimereen.  Mietin käärmeen symboliikkaa, sielua ja olevaisen syklejä intensiivisesti, ikäänkuin olisi jotain mikä minun on pakko selvittää.

Seuraavana aamuna tytär kertoi nähneensä unen, jossa hän ui sukuhuvilan rannassa ja vesi on täynnä käärmeitä. Itse mietin aamukahvilla edelleen Välimerta, Välimerta Hörderlinin aikoihin, Välimerta nyt. Siirtolaisten ruumiita rantavedessä. Maailman kärsimys tuntui painavana, velvoittavana. Vielä edellisiltana olin hetken haaveillut matkustavani Kreetalle ja kohtaavani sieltä kulta-ajan. Mutta tajusin jälleen, että Itseäni pidemmälle en pääse tässäkään asiassa. Katsoin sisään ja huomasin siellä lojuvan unohdettuja kärsiviä. Olin luvannut niille kuunnella, mutta olin katsonut toisaalle ja sulkenut korvani. Koska Luoja, onhan siihenkin täällä oikeus. On oikeus iloon ja yltäkylläisyyteen. On oikeus, vaikka on vielä kärsiviä.

Aloitan pelastustyön itsestäni, koska se on ainoa rehellinen järjestys minulle. Naaraan pikkutytön ruumiin jälleen jäisen veden alta ja toivon tällä kertaa katsovani sitä kasvoihin. Jos olisin syntynyt Syyriaan, Guatemalaan tai jonnekin toisaalle, selviytyminen olisi konkreettisempaa. (Ja joillekin konkreettinen on ainoa todellinen, mitä on.) Minä olen näennäisen normaalin keskiluokkaisen ja etuoikeutetun kuoreni alla yrittänyt pelastaa itseäni elämälle jo 29-vuotta. Elän jo nyt, ja iloitsen. Ja tahdon maailmaa sen kaikkeudessa koko solullani. Siksi kai on viimein aika uskaltaa katsoa vielä kerran, toisen, kolmannen. Katsoa syvemmälle, katsoa kohti itseään. Ja samalla, mitä enemmän teen sitä, sitä enemmän minussa on minua antaa toisille.     





perjantai 14. kesäkuuta 2019

The Garden of Eartly Delights

Valitsin lähteä. Vapaus on huumaavaa ja kaunista, autiomaa joka korventaa jalkapohjani puhki. Vasta täällä erotan kaipauksen toiseen ihmiseen. Tai ehkä oikeammin jumalaan. Juon vermuttia ja tanssin. Tahdon maistaa jokaista oikeaa miestä, koska menetin makuaistini jo aikaa sitten. Tahdon juhlia tätä ruumista vielä kun siinä on nuoruutta jäljellä. Inhoan näitä lihan tarjoamia väliaikapysäkkejä! Kuljen jalkani verille, kuljen ihoni, lihani rikki. Kuljen, kunnes minusta on jäljellä enää auringon valkaisemat luut. La muerta!

Mikään ei ole pysyvämpää kuin merkityksettömyys ja kuolema. Kaikki syntyy yhä uudelleen, olen väsynyt siihen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Tympeää vuodatusta ihmissuhteen tappamisesta

Harkitsen erään ihmissuhteen lopullista päättämistä. Asia koskee itseni lisäksi lapsiani, koska kyse on heidän isästään. Erosimme aviosta jo tammikuussa 2018, mutta palasimme sittemmin jollain tasolla yhteen.

On taito antaa niiden asioiden kuolla, jotka ovat kuolemassa. Mutta mistä tietää, kuolevatko asiat omaan mahdottomuuteensa, vai siksi, etten enää halua ravita niitä? Onko sillä edes eroa...? Mikään ei ole mahdotonta - paitsi se, mille ei anna henkeään, sieluaan ja sydäntään. Tahdon puuttuminen tekee asioista mahdottomia. Tiedän, että voisin yhtä hyvin rakastaa tätä miestä, koska rakkauden perimmäisen luonteen huomioon ottaen voisin rakastaa ketä tahansa. Siltikin, joku minussa ei tahdo rakastaa häntä... Epäilen, rakastaisinko koskaan ketään muutakaan. Siksikin olen jäänyt roikkumaan tämän suhteen ikuiseen syksyyn. Jos lähden, tahdon olla varma kykeneväni hyväksymään ajatuksen siitä, etten ehkä koskaan tule jakamaan itseäni kenenkään muun miehen kanssa (tällä tasolla). Tämä mies tunsi minut sivupersooniani myöden, ja ehkä myös sielun niiden takana. (Ikäänkuin sillä olisi väliä. Onko?)

Listasin tänään seikkoja, jotka vetävät minua tähän suhteeseen. Löysin lukuisia pelkopohjaisia syitä ja kaksi ei-pelkopohjaista:

Syitä jäädä:
-  pelko, etten pärjää
- tuntemattoman pelko
- pelko, etten osaa kiintyä kehenkään muuhun
- pelko, ettei minua voi rakastaa
- pelko, että lasten isäsuhde kärsii
- yksinolon pelko
- syyllisyyden pelko
- toisen satuttamisen pelko
- pelko siitä, ettei kukaan muu voi pitää lapsistani yhtä paljon
- Ja lopuksi: kiintymys (erityisesti fyysinen)
- ydinperheen "säilyttäminen" (lainausmerkit siksi, että emme asu samassa taloudessa, ja hoidamme lapsia enemmän erillään kuin yhdessä)

Jos mietin syitä lähteä, niin lähinnä mieleen tulee vain oma tahtoni lähteä. Lisäksi pidän tätä miestä hyveettömänä vatkulina,  mutta luontonsa jalostuneisuus ja sielunsa harjaantuneisuus eivät olleet kriteerejäni alunperinkään. Olen ajatellut, että hän saattaa myös kantaa jonkinlaista valepukua tässä inkarnaatiossa. Mutta toisaalta, mitä sitten? Hän sanoo itse leikillään olevansa kuten tietokonepelien NPC (non-playable character). Ehkä hieman Itsetön vaikutelma hänestä nouseekin, mutta mitä sitten? Olen tahtonut tietää, kuka olisin ilman tätä suhdetta. Tai ilman mitään suhdetta.

Miessuhteet ovat jotenkin tympäännyttäviä. Ne ovat loukkuja, joihin jumittuu peilaamaan omaa varjoaan. 





perjantai 4. tammikuuta 2019

Luulin, etten enää kirjoittaisi tänne. Noin viisi vuotta on kulunut. Siinä ajassa tulin äidiksi, rakensin kodin ja poltin kodin, hautasin isän, löysin konkreettisten asioiden pariin, mundaaniin arkeen, jota minulla ei kai koskaan aikaisemmin ollut. Löysin ruumiillisuuden uudella tavalla: löysin itsestäni pahasti säikähtäneen nisäkkään, löysin ruumiillisen rasituksen nautinnon. Löysin syklit. Lähdin yliopistolta lopullisesti. Menin terapiaan. Kävin läpi shamanistisen sielunpalautustyöskentelyn.

Mitä sitten?

Näen tempoilun ja rimpuilun. Ja katson sitä edelleen empaattisemmin. Vanhenen, olen huomannut. Joku osa minusta pitää siitä paljon. Pidän pilluni hajusta, hiljaisuudesta. Kuvittelen eläväni loppuelämäni niin yksin kuin se on mahdollista, eikä ajatus häiritse - päin vastoin. Toisaalta olen ymmärtänyt kieltäneeni heimovietin itseltäni, kieltäneeni tarpeen kuulua yhteisöön. Kuulun niiden nyt jo nimettömien ihmisten yhteisöön, jotka ovat polun varrella liikuttaneet jotain minussa. Tähän yhteisöasiaan liittyy kuitenkin paljon kipua edelleen. Ihmiset kiusaannuttavat minua, nekin joista pidän paljon. Onko se epävarmuutta vai mitä, tottumuksen puutetta? Neuroosia?

Inhoan ja himoitsen usein samoja asioita. Niin on laita myös ihmisten suhteen.   

 

Paluu

Tänään jälleen yritin tarkertua merkityksiin kuin hukkuva pelastusveneeseen. Että jos minusta tulisi täydellinen (tai edes "hyvä") okkultisti/ äiti/ nainen/ ihminen/ parantaja, lakkaisin kärsimästä. Ymmärsin sitten, että tällainenkaan pakeneminen ei ole mahdollista. En hallitse. Ainoa vaihtoehto on katsoa (tietoisuudella) sitä mitä on. Olen palannut aikaan viisi vuotta sitten (Hämeenpuisto), jolloin tämä blogi sai alkunsa. Tai oikeammin: olen aina ollut tässä. Löin viisi vuotta sitten elohopeaiset rajapyykkini hetkeksi maahan. Ja työnsin itseni mullan sisään kasvamaan. Nyt palaan sinne mistä lähdin, nyt palaan huuhtoutumaan. Tänään tunsin, ettei mitään "minua" ole (ja olisiko "ongelmani" tässä ratkaistu? Ei ole ongelmaa.) Katson tätä utealiaana. Seuraavassa hetkessä pelkään. Seuraavassa rakastan. Kyllähän minä tämän muistan. Olen elänyt ennenkin, elämä elää minua! Olen palannut Gobin autiomaahani, pukeutumaan alastomuuteen. Nyt mukanani on kaksi lasta, he pitävät minua äitinään. Niille olen Äiti. Tämän kodin suojista lähden kodittomuuteen, muukalaiseksi jälleen. Kärsimyksen kirkastuminen, kirkastuminen kärsimyksessä. Muut ovat menneet tästä ennen minua - omia teitään. Ehkä itse olen mennyt tästä jo, ja hänelle huudan ylisiin rukoukseksi: sisko, veli - auta!

Naiivi narttu



Tämä noin viiden vuoden takainen kirjoitus löytyi julkaisemattomana luonnoksena tänään, 4.1.2019. Tekstissä mainittu unelmamieheni on nyt entinen aviomieheni.

Laskin joskus leikkiä, että mieheni ovat aina neljänlaisia: fiktiivisiä, kuolleita, homoja tai muuten saavuttamattomia. Yli vuosi sitten ihastuin keski-ikäiseen homomieheen, pääsin yli kahdessa päivässä.  Sen jälkeen ihastuin hulluun poikaan, joka uskoi riivaajiensa häviävän oikean naisen löydyttyä. En ollut se nainen ja kyllästyin pian siihen leikkiin. Vähän aikaa sitten ihastuin lievästi kyyniseen insinööriin, joka
valitsee luultavimmin GOT-maratonin ja yksinäiset kalsarikännit kuin seurani. Olen saanut miehiltä aina sitä, mitä olen tilannut (enemmän tai vähemmän tietoisesti).

Tämä unelmamieheni on välinpitämätön ja kohtelee minua banaalisti kuin ukko sokeaa ja vanhaa emäntäänsä. Hän ei osoita lyhyen alkuinnostuksen jälkeen liikaa mielenkiintoa ajatuksiani ja tunteitani kohtaan. Hän pilkkaa unelmiani eikä yritä osoittaa, että olisin erityinen.  Hän keskeytti spontaanin suuseksin sanoihin: ”sä myöhästyt bussista.” Pidän hänen tyylistään, luoja yksin tietää miksi.

Eräs ystävä rakasti minua pari vuotta sitten totisesti, intohimoisesti – pidin tuota rakkautta epäkypsänä ja naiivina koiranpennun rakkautena. Miesten intohimoinen rakkaus on aina jotenkin häirinnyt minua. Ehkä sen takia, että siihen on liittynyt mielestäni aina miehen vahva tarve nimetä minut (uudelleen).

perjantai 30. elokuuta 2013



Kun tulit siihen
tipuit kaukaiselta tähdeltä
kultahippuja tukassasi,
ihmisenmuotoinen sisäelin
hymyilemässä mona lisa -hymyä
vereni kohisevassa kohdussa

Kuitenkin kultahiput sulavat maantien sekaan
paratiisi kadotetaan
- jälleen ja ikuisesti
Olet vain pelkkä ihminen;
fraktaalikukka päälakesi hiuspyörteessä
kuihtuu ajan ja paikan yksikkömuotoihin


torstai 10. tammikuuta 2013

Hyväksyä nautinto pakenemisesta, kengänkärkiin katselemisesta, selän kääntämisestä, hyväksyä keskinkertaisuus, lahjattomuus, anteeksiantamattomuus, katkeruus, hyväksyä paha silmä, onnellisille annettu, hyväksyä oma onni, sen ohikiitävyys, saavuttamattomuus, hyväksyä asbesti keuhkoissa, hyväksyä tulipalo, joka ehdittiin sammuttaa, hyväksyä päällepuhuminen, ohipuhuminen, sisään jääminen, tuntea henki, joka liikkuu parkkipaikan yli. Pidätetyn hengityksen nautinto, elämättömän elämän kuulas kauneus vasten TV:n kajastusta; uusi aamu, uusi mahdollisuus, sohvanpohjalla hedelmöitetty viriili unelma. Tulin tähän asuntoon olemaan kävelemättä olohuoneeseen ja olemaan kysymättä kuulumisia, sinä ja sinun vastenmieliset tapasi, vastenmielinen elämäsi. Steriloidaan se, riisutaan se kaikesta persoonallisesta ja päästään lähemmäs intiimiä jumalaa, päästään lähemmäs poissaoloa. Poistan nämä sivut, poistan nämä ajatukset, viisi vuotta myöhemmin olen poistanut sinut.

perjantai 23. marraskuuta 2012

perillä en missään 
tulin kotiin
on veden aika
sataa alas, tulla ihosta läpi, mennä sisään,
nousta maan uumenista esiin
mitään ei ole tiedettävissä
ruumis kuulee
sudenaistinsa virittänyt jumala
laskeutuu virtaan
ihmisen mieli sulaa
Niilin auringon alla

tiistai 30. lokakuuta 2012

Balladi pimeästä alushousutontusta

Tunne on kehossa, kuolemisen, säikähtämisen tunne, jäniksenä piilossa olemisen tunne, pehmeällä tavalla räjähtävä, jähmettynyt tunne, tunne tukehtumisesta, tunne jonkun seisomisesta sängyn vieressä, tunne, kun jotain peitetään paksun, pehmeän peiton alle, sitä peittoa vasten jotain todella ohutta, sitkeää. Oksennuksen hajun tunne, oksennuksen tunne muistona kurkun lihaksissa, lihaksissa muistona supistuvat ruumiinaukot, asetetaan tulppa, asetetaan sinetti, joka sen murtaa saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Nauran niin, että sattuu, nauran, tulen, niin että sattuu, en tiedä mitä tapahtuu. Päivisin kuvittelen synnyttäväni lapsen vessanpönttöön. Jos vedän sen alas, niin kukaan ei saa tietää. 

Tiedän, että talossa on valoillaan voimia, jotka pitää yrittää pitää tyytyväisenä. Lausun iltaisin nukkumaan mennessä mantran, taikasanat. Aina samassa järjestyksessä, sanatarkasti samanlaisena. Lipsumista ei siedetä, lipsuminen kutsuu paikalle sen, josta ei voi puhua. Silti iltaisin usein tunnen, kuinka se seisoo sänkyni vierellä ja tarkkailee jokaista hengenvetoani. Yritän lakata hengittämästä, esittää kuollutta. Jos olen jo valmiiksi kuollut, ei minussa ole enää mitään tapettavaa.  

Kysyin viime pitkäperjantaina isältä, että tietääkö se miksi heräsin niin usein ilman alushousuja, jotka vielä nukkumaan mennessäni olivat vielä tiukasti päälläni? Se sanoi, ettei voisi elää itsensä kanssa, jos olisi tehnyt "jotain sellaista". Joku toinen teki sen, isä. Tai ei kukaan. Kumpikaan meistä ei ollut paikalla.



 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Absolutistin hiertävät saappaat

-->
Jotain viikkoja sitten havaihduin tietoisuuteen siitä, että olen lopulta hyvin keskinkertainen ihminen. Sanoin tästä läheiselle ihmiselle, joka totesi: “mikä sun sitten olisi pitänyt olla, jumalasta seuraava?” Kai olen koko elämäni ajan elätellyt joko suureellisia tai vähäpätöisiä fantasioita omasta kohtalostani ja tarkoituksestani. Minua on siunattu lahjakkuuksilla joillain elämän osa-alueilla, mutta minulta puuttuu kunnianhimo, motivaatio ja pitkäjänteisyys lahjojeni kultivaatioon. En luultavasti koskaan tule saavuttamaan ekselenssiä (ja kun kirjoitan tämän auki, tuntuu sellaisen saavutteleminen jo naurattavalta idealta).

Isälle vain kaikki erinomainen oli mainitsemisen arvoista, keskinkertaisuus tai tavallisuus ei ollut mitään. Isän absoluuttisen vittumainen “absoluuttinen nuottikorva” on säestänyt suhdettani musiikkiin ja elämään. Löydän itsestäni saman puritaanisen absolutistin aina välillä kuoroharjoituksissa. Uskon soivani sponttaanisti kirkasta a-nuottia ja haavoitttuvani syvästi siitä kaikesta epäsoinnusta, jota todistan ympärilläni. Ja haavoitunhan minä. Haavoitun myös tästä kakofonisesta lavasteryteiköstä, jota kaupungiksi kutsutaan. Kun kävelen Ratinan – Hatanpään ja Viinikan läpi töihin, tuntuu kuin olisin esteettisesti yliherkkä hobitti viemässä sormusta Mordoriin. Maisema poraa aisteihini harmaata, metallisesti kohisevaa ja pakokaasunmakuista todellisuuta. Se tuntuu elämyksellisesti vieraalta, tukehduttavalta, kuolettavalta. Tämä herkkyyteni yhtäaikaa säälittää ja huvittaa minua. Olen yrittänyt löytää siihen jotain järjellistä syytä: ehkä peilaan ulkomaailmaan oman mieleni sisältöjä, jotka ovat vieraita ja tukehduttavia? Ehkä olen vain yliherkkä. Oli syy mikä tahansa, en ole onnistunut vieläkään tulemaan sinuiksi niiden tunteiden kanssa, joita tämä ympäristö minussa herättää. Kaipaan vain raitista ilmaa, hiljaisuutta ja puita. Ihmettelen joskus vilpittömästi, että keitä – tai minkälaisia olentoja – varten tämä maailma on tällaiseksi rakennettu? Vai minäkö sen rakensin? Ehkä minun pitäisi säätää aistejani ja/tai muuttaa maalle.

Ehkä esteettinen ja henkinen absolutismi on epätoivoinen yritys löytää Suuren näyttämömestarin johtolanka siitä, että on jotain inhimillisen, epätäydellisen ja rajallisen tuollapuolen. Harmonia on lupaus ns. tuonpuoleisen (absoluuttisen) ja maallisen sfäärin välisestä yhteydestä; “tapa, jolla asiat liittyvät toisiinsa”, “sopimus”. Harmonia on lupaus siitä, että olisi logos tämän kaiken takana: näiden synteettisten kauhuhuvipuistojen ja muovivaraosista rakennettujen ihmisten takana. Epäharmoninen esteettinen ja auditiivinen ympäristö puolestaa loukkaa herkkää sielueläjää... Ah, ihmisen maailma dissonanssista sikiävä, perverssi Babylon!

Keskinkertaisuus ja tavallisuus eivät pelasta minua tältä elämälle vieraalta idealismilta, joka meinaa ajaa minut hulluksi. Miksi tietoisuus siitä, mitä voisi olla? Miksi tietoisuus, lupaus, jostain “kauniimmasta”, eheämmästä ja harmonisemmasta, jos en tuota tietoisuutta kykene kultivoimaan täällä maan päällä, saattamaan sitä lihaksi? Enkä toisaalta enää vaatisi sitäkään, vaan sitä, että voisin elellä Leinon Tumman tavoin; en iloiten, enkä surren, vaan juuri ihmisenkokoisena toukkana ikuisuuden seinähirttä seuloen. 




maanantai 24. syyskuuta 2012

Oodi miehelle



Unessa isä, poika... mietin syntymätöntä poikalastani ja sitä kuinka se on samaa sukua muiden miesten kanssa. Rikkirepivät, saalistavat miehet, sakaalit, raatokärpäset. Korppikotkat, jotka kiertelivät tämän ruumiin ympärillä kuin se olisi ollut viimeinen pala lihaa tässä surullisessa autiomaassa. Tulivat, ottivat kaiken, söivät elävältä. Vai minäkö söin ja kasvoin suuremmaksi, niiden himosta, katseista. Tissejä, perseitä! Tiedän tarkalleen kumpi tässä pelissä voittaa. Olen aina tiennyt. Se en ole minä, koska joka katseesta kutistuin, asetuin nahan sisään sätkimään, häkkiin ahdettu avaruus. Vai juuri siinäkö voitin, hävitessäni. Tapoin itseni miesten katseissa, rikoin itseni niiden teräviin reunoihin, juoksin isän sakset kädessä viisivuotiaana. En väittänyt olevani viaton, kun poseerasin lumihangessa kuin pieni pornokuningatar. Sitä terävää muistoa kaon ylös kurkustani edelleen. Se on lempimuistoni ja se tekee hyvää, niin kuin sakset kurkussa vain voi. Osat ovat tällä kertaa näin päin, isä. Minussa on yhtä paljon miestä kuin sinussakin. Olenhan minäkin tappanut, raiskannut, rakastanut.












torstai 6. syyskuuta 2012

Tunne: syyllisyys


Joku saastaisuuden tunne, halu painaa sormi avoimesta haavasta sisään ja pyörittää sitä siellä missä veri on sakeaa. Mies sanoi puhelimessa, että dada tarkoittaa keinuhevosta, dada-pappa, istun isän selässä kun se konttaa ympäri olohuoneen ja keittiön, istun sen polvella kun se katsoo TV:stä tyhjää lähtöruutuaan. Isän tuopin pohjaan on piirretty pohjapiirrustus taloihin, joihin ei löydä takaisin. Tunnen polvillani, kuinka isän hengitys vaatii minua selittämään, näyttämään tien takaisin sinne, missä on raavitut seinät ja lukitut ovet.  Isä haluaa antaa talon minulle kodiksi, haudaksi. Saan valoa, joka ei valaise, pimeyttä, joka ei tuudita vaan syö elävältä. Talon pimeydessä syön isän, vaikka isä luulee syövänsä minut. Vuosikymmeniä myöhemmin keskityn mittailemaan, kuinka näkyvästi lantioluuni erottuvat. Etten jäisi kiinni, etten paljastuisi.               




torstai 30. elokuuta 2012

Lyhyt kertomus ei mistään



Se nainen soitti, kyseli kuinka kauan tapahtuneesta on enkä osannut tuntea tämän naisen puolesta mitään enää. Tänään heräsin apatiaan, ikäänkuin olisin muistanut pikkutytön pyöreät sormet oven saranoiden välissä. Mutta menettyä ei ole mikään, olen tuulenkevyt henkäys ruumiissa, jossa pidän paikkaa ihmiselle. Hän saapuu huomenna, kadulla kävellessä olen villakoirasi, jota ulkoilutat kuin se olisi oikeasti koira ja sinä isäntä... käyn keskustelua varpusten kanssa, ne kavahtavat haukkuvaa ääntäni. En olekaan lintu enää. Eilen kerroin unistani ja hän kuunteli hiljaa, tuli kylmä, kummitukset tulivat, aaveet, elävät kuolleet. Asettuivat hahmooni siihen sängylle makaamaan, kertomaan hänen unistaan. Mustat aukot, sinetöidyt ovet, huoneet jotka on pyyhitty pois kartalta ja asetettu aivokuviin pimeiksi alueiksi ventrikkeleihin. Herään unesta uuteen uneen, joskus huutaen, joskus nauraen, itkien, kiihottuen... mikään ei ole uutta, ei ole ollut vuosisatoihin, tuhansiin. Kukaan ei saavu huomenna, ketään ei ole paikalla kun elämä tapahtuu vastaansanomattomasti, olen siinä sivussa joku puu, kivi, ihminen, orgaanisessa aineessa välähtävä hereilläolon hetki. Ethän etsi minua, olet jo perillä.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kesäinen elegia toimettomuudesta



Wei  wu wei on tapa toimia tekemättä, doing not doing. Tämä taolainen tapa toimia on toimintaa, jossa ihminen pikemmin antaa itsensä universumin instrumentiksi kuin käyttää omaa tahdonvoimaansa. Wei wu wei on mahdollistuu kun on nähnyt ensin mielensä kakofonian, edestakaisin juoksevien ajatusten, arvostelmien ja tunteiden, taakse ja läpi - siihen peilikirkkaaseen pintaan joka on läsnäolo, ikuisena ja neutraalina. Läsnäolosta käsin mahdollistuu oikea toiminta; toiminta joka kumpuaa vapaana ja joustavana vailla pakkoa tai kitkaa. Mikä unelma, mikä ideaali... silti jokainen, joka on joskus ollut tuon virran vietävissä tietää sen todeksi. Wei wu wei -toiminta ei pelkästään tunnu vapaalta ja kotoisalta, se myös kantaa hyvää hedelmää.

Pitäisikö minun syyttää wei wu weitä vai cannabis sativaa siitä, että minusta on tullut aloitekyvytön ja laiska harhailija. Käsitykseni täydellisestä olemisesta on useinmiten sitä, että katson, kuinka tuuli liikkuu ruohikossa ja olen avoin kaikenlaisille tunteille, joita minussa nousee. Yhtenä päivänä rakensin pienen portin oksista, kävyistä ja apiloista ja kuvittelin itseni kulkemaan siitä. Tuntui, että kaikki ympärilläni kommunikoi kanssani, aurinko, varikset, ruoho, ihmiset. Tänään heräsin merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunteisiin; elämäni on kaaosta, olen akateeminen alisuoriutuja, rahapulassa ja toivoton haihattelija. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin tällä halvalla syntymälahjalla, jota buddhalaiset nimittävät ”kallisarvoiseksi ihmiselämäksi”. Enkä tiedä edelleenkään, olenko valon vai pimeyden lapsi. Onneksi hiljalleen olen tajunnut, että olen tuossakin mielessä kahden maan kansalainen. Toinen jalkani pimeyden maassa, toinen valon... tasapainoilen, samoin kuin tasapainoilen inhimillisen ja universaalin välissä ei-kenenkään-maalla. Näille rajapinnoille pitäisi uskaltaa jättää jälkensä: minä kävin täällä.

Kävelin eilen taas Aleksanterin kirkon hautausmaan läpi, katsoin hautakiveä: ”Här whilar commercerådet se ja se”, tärkeä ja merkittävä herra jatkoi eläämäänsä ruohonkorsina, multana ja hyönteisinä ja olen melko varma, että ruohonkorsille oli melkoisen epärelevanttia se, kohosivatko ne valoa kohti kauppaneuvoksen vai huutolaisukon hajonneesta ruumiista käsin.

Lapsena iltaisin nukkumaan mentyäni minulla oli tapana tehdä mielikuvituskävely hautausmaalla, jonne minut oli haudattu. Sieltä löysin hautakiven, jossa oli oma nimeni. Hautakivi on muistomerkki ihmisestä joka joskus oli, hellyyttävän inhimillinen yritys tehdä ajallinen reunamerkintä ikuisuuteen. Se, mikä ihmisessä on todellisinta, seuraa kuitenkin tätä rajan yli.

Ihmiselämä on kommentaari kuolemalle, elämä saa merkityksensä rajaansa vasten. Ihminen elää kuollakseen. Elän kuolemaa kohti, mitä sitten? Voisin lähteä vihdoin sinne Amerikkaan, tai ylipäätään pois Suomesta... myydä ja antaa pois omaisuuteni, joka eivät ole minun kuitenkaan. Isänmaa polttaa jalkojeni alla, nyt viimein kun olen ehkä oppinut rakastamaan sitä – isä, isä, isänmaa, äitimaa. Tiedän olevani kotonani kaikkialla, ja sitä hölmömmältä tuntuu ajatus siitä, että jäisin asuttamaan tätä kivikuutiota Hämeenpuistossa. Toisaalta voisin näinollen tehdä yhtä hyvin sen. Ehkä pitäisi vain luottaa siihen, että paikallaan oleva toiminta nousee aikanaan. Mutta olisinko silloin kuin hahmo Beckettin näytelmästä: elävältä haudattu inhimilliseen, kuolettavaan ja epätoivoiseen toivoon jostakin (joka ei tietystikään saavu sellaisessa muodossa kuin olen sen olettanut)? Läsnäolo on luopumista niin toivosta kun pelostakin, takerrun edelleen välillä molempiin.

Voisin myös olla se nainen, joka ripustaa omakotitalon pihalla valkoisia lakanoita pyykkinarulle kuivumaan, lapset juoksevat lakanoiden alitse ja ilta-aurinko värjää kaiken keltaiseksi - kuin unessa, tai 70-luvun valokuvassa.

En näe itselläni tulevaisuutta, yhtä vähän kuin näen itselläni enää mitään tiettyä menneisyyttäkään. Tässäkin hetkessä on iduillaan jotain, ehdottomasti. Onko se jotain sellaista, mitä olin kuvitellut – luultavasti ei.

Edelleen kaipaan tarinoitani, tieteitäni, kärsimystäni, selityksiäni. Odotan, että minut täyttäisi toiminta tai teko, rehellisimmin tarkasteltuna joku tietty toiminta, ”hyödyllinen” tai ”järkevä” sellainen. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ei ainakaan mitään järkevää tai hyödyllistä. Soin itselleni tuntemattomalla sävelellä.