tiistai 30. lokakuuta 2012

Balladi pimeästä alushousutontusta

Tunne on kehossa, kuolemisen, säikähtämisen tunne, jäniksenä piilossa olemisen tunne, pehmeällä tavalla räjähtävä, jähmettynyt tunne, tunne tukehtumisesta, tunne jonkun seisomisesta sängyn vieressä, tunne, kun jotain peitetään paksun, pehmeän peiton alle, sitä peittoa vasten jotain todella ohutta, sitkeää. Oksennuksen hajun tunne, oksennuksen tunne muistona kurkun lihaksissa, lihaksissa muistona supistuvat ruumiinaukot, asetetaan tulppa, asetetaan sinetti, joka sen murtaa saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Nauran niin, että sattuu, nauran, tulen, niin että sattuu, en tiedä mitä tapahtuu. Päivisin kuvittelen synnyttäväni lapsen vessanpönttöön. Jos vedän sen alas, niin kukaan ei saa tietää. 

Tiedän, että talossa on valoillaan voimia, jotka pitää yrittää pitää tyytyväisenä. Lausun iltaisin nukkumaan mennessä mantran, taikasanat. Aina samassa järjestyksessä, sanatarkasti samanlaisena. Lipsumista ei siedetä, lipsuminen kutsuu paikalle sen, josta ei voi puhua. Silti iltaisin usein tunnen, kuinka se seisoo sänkyni vierellä ja tarkkailee jokaista hengenvetoani. Yritän lakata hengittämästä, esittää kuollutta. Jos olen jo valmiiksi kuollut, ei minussa ole enää mitään tapettavaa.  

Kysyin viime pitkäperjantaina isältä, että tietääkö se miksi heräsin niin usein ilman alushousuja, jotka vielä nukkumaan mennessäni olivat vielä tiukasti päälläni? Se sanoi, ettei voisi elää itsensä kanssa, jos olisi tehnyt "jotain sellaista". Joku toinen teki sen, isä. Tai ei kukaan. Kumpikaan meistä ei ollut paikalla.



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti