tiistai 30. lokakuuta 2012

Balladi pimeästä alushousutontusta

Tunne on kehossa, kuolemisen, säikähtämisen tunne, jäniksenä piilossa olemisen tunne, pehmeällä tavalla räjähtävä, jähmettynyt tunne, tunne tukehtumisesta, tunne jonkun seisomisesta sängyn vieressä, tunne, kun jotain peitetään paksun, pehmeän peiton alle, sitä peittoa vasten jotain todella ohutta, sitkeää. Oksennuksen hajun tunne, oksennuksen tunne muistona kurkun lihaksissa, lihaksissa muistona supistuvat ruumiinaukot, asetetaan tulppa, asetetaan sinetti, joka sen murtaa saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Nauran niin, että sattuu, nauran, tulen, niin että sattuu, en tiedä mitä tapahtuu. Päivisin kuvittelen synnyttäväni lapsen vessanpönttöön. Jos vedän sen alas, niin kukaan ei saa tietää. 

Tiedän, että talossa on valoillaan voimia, jotka pitää yrittää pitää tyytyväisenä. Lausun iltaisin nukkumaan mennessä mantran, taikasanat. Aina samassa järjestyksessä, sanatarkasti samanlaisena. Lipsumista ei siedetä, lipsuminen kutsuu paikalle sen, josta ei voi puhua. Silti iltaisin usein tunnen, kuinka se seisoo sänkyni vierellä ja tarkkailee jokaista hengenvetoani. Yritän lakata hengittämästä, esittää kuollutta. Jos olen jo valmiiksi kuollut, ei minussa ole enää mitään tapettavaa.  

Kysyin viime pitkäperjantaina isältä, että tietääkö se miksi heräsin niin usein ilman alushousuja, jotka vielä nukkumaan mennessäni olivat vielä tiukasti päälläni? Se sanoi, ettei voisi elää itsensä kanssa, jos olisi tehnyt "jotain sellaista". Joku toinen teki sen, isä. Tai ei kukaan. Kumpikaan meistä ei ollut paikalla.



 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Absolutistin hiertävät saappaat

-->
Jotain viikkoja sitten havaihduin tietoisuuteen siitä, että olen lopulta hyvin keskinkertainen ihminen. Sanoin tästä läheiselle ihmiselle, joka totesi: “mikä sun sitten olisi pitänyt olla, jumalasta seuraava?” Kai olen koko elämäni ajan elätellyt joko suureellisia tai vähäpätöisiä fantasioita omasta kohtalostani ja tarkoituksestani. Minua on siunattu lahjakkuuksilla joillain elämän osa-alueilla, mutta minulta puuttuu kunnianhimo, motivaatio ja pitkäjänteisyys lahjojeni kultivaatioon. En luultavasti koskaan tule saavuttamaan ekselenssiä (ja kun kirjoitan tämän auki, tuntuu sellaisen saavutteleminen jo naurattavalta idealta).

Isälle vain kaikki erinomainen oli mainitsemisen arvoista, keskinkertaisuus tai tavallisuus ei ollut mitään. Isän absoluuttisen vittumainen “absoluuttinen nuottikorva” on säestänyt suhdettani musiikkiin ja elämään. Löydän itsestäni saman puritaanisen absolutistin aina välillä kuoroharjoituksissa. Uskon soivani sponttaanisti kirkasta a-nuottia ja haavoitttuvani syvästi siitä kaikesta epäsoinnusta, jota todistan ympärilläni. Ja haavoitunhan minä. Haavoitun myös tästä kakofonisesta lavasteryteiköstä, jota kaupungiksi kutsutaan. Kun kävelen Ratinan – Hatanpään ja Viinikan läpi töihin, tuntuu kuin olisin esteettisesti yliherkkä hobitti viemässä sormusta Mordoriin. Maisema poraa aisteihini harmaata, metallisesti kohisevaa ja pakokaasunmakuista todellisuuta. Se tuntuu elämyksellisesti vieraalta, tukehduttavalta, kuolettavalta. Tämä herkkyyteni yhtäaikaa säälittää ja huvittaa minua. Olen yrittänyt löytää siihen jotain järjellistä syytä: ehkä peilaan ulkomaailmaan oman mieleni sisältöjä, jotka ovat vieraita ja tukehduttavia? Ehkä olen vain yliherkkä. Oli syy mikä tahansa, en ole onnistunut vieläkään tulemaan sinuiksi niiden tunteiden kanssa, joita tämä ympäristö minussa herättää. Kaipaan vain raitista ilmaa, hiljaisuutta ja puita. Ihmettelen joskus vilpittömästi, että keitä – tai minkälaisia olentoja – varten tämä maailma on tällaiseksi rakennettu? Vai minäkö sen rakensin? Ehkä minun pitäisi säätää aistejani ja/tai muuttaa maalle.

Ehkä esteettinen ja henkinen absolutismi on epätoivoinen yritys löytää Suuren näyttämömestarin johtolanka siitä, että on jotain inhimillisen, epätäydellisen ja rajallisen tuollapuolen. Harmonia on lupaus ns. tuonpuoleisen (absoluuttisen) ja maallisen sfäärin välisestä yhteydestä; “tapa, jolla asiat liittyvät toisiinsa”, “sopimus”. Harmonia on lupaus siitä, että olisi logos tämän kaiken takana: näiden synteettisten kauhuhuvipuistojen ja muovivaraosista rakennettujen ihmisten takana. Epäharmoninen esteettinen ja auditiivinen ympäristö puolestaa loukkaa herkkää sielueläjää... Ah, ihmisen maailma dissonanssista sikiävä, perverssi Babylon!

Keskinkertaisuus ja tavallisuus eivät pelasta minua tältä elämälle vieraalta idealismilta, joka meinaa ajaa minut hulluksi. Miksi tietoisuus siitä, mitä voisi olla? Miksi tietoisuus, lupaus, jostain “kauniimmasta”, eheämmästä ja harmonisemmasta, jos en tuota tietoisuutta kykene kultivoimaan täällä maan päällä, saattamaan sitä lihaksi? Enkä toisaalta enää vaatisi sitäkään, vaan sitä, että voisin elellä Leinon Tumman tavoin; en iloiten, enkä surren, vaan juuri ihmisenkokoisena toukkana ikuisuuden seinähirttä seuloen.