torstai 30. elokuuta 2012

Lyhyt kertomus ei mistään



Se nainen soitti, kyseli kuinka kauan tapahtuneesta on enkä osannut tuntea tämän naisen puolesta mitään enää. Tänään heräsin apatiaan, ikäänkuin olisin muistanut pikkutytön pyöreät sormet oven saranoiden välissä. Mutta menettyä ei ole mikään, olen tuulenkevyt henkäys ruumiissa, jossa pidän paikkaa ihmiselle. Hän saapuu huomenna, kadulla kävellessä olen villakoirasi, jota ulkoilutat kuin se olisi oikeasti koira ja sinä isäntä... käyn keskustelua varpusten kanssa, ne kavahtavat haukkuvaa ääntäni. En olekaan lintu enää. Eilen kerroin unistani ja hän kuunteli hiljaa, tuli kylmä, kummitukset tulivat, aaveet, elävät kuolleet. Asettuivat hahmooni siihen sängylle makaamaan, kertomaan hänen unistaan. Mustat aukot, sinetöidyt ovet, huoneet jotka on pyyhitty pois kartalta ja asetettu aivokuviin pimeiksi alueiksi ventrikkeleihin. Herään unesta uuteen uneen, joskus huutaen, joskus nauraen, itkien, kiihottuen... mikään ei ole uutta, ei ole ollut vuosisatoihin, tuhansiin. Kukaan ei saavu huomenna, ketään ei ole paikalla kun elämä tapahtuu vastaansanomattomasti, olen siinä sivussa joku puu, kivi, ihminen, orgaanisessa aineessa välähtävä hereilläolon hetki. Ethän etsi minua, olet jo perillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti