sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kesäinen elegia toimettomuudesta



Wei  wu wei on tapa toimia tekemättä, doing not doing. Tämä taolainen tapa toimia on toimintaa, jossa ihminen pikemmin antaa itsensä universumin instrumentiksi kuin käyttää omaa tahdonvoimaansa. Wei wu wei on mahdollistuu kun on nähnyt ensin mielensä kakofonian, edestakaisin juoksevien ajatusten, arvostelmien ja tunteiden, taakse ja läpi - siihen peilikirkkaaseen pintaan joka on läsnäolo, ikuisena ja neutraalina. Läsnäolosta käsin mahdollistuu oikea toiminta; toiminta joka kumpuaa vapaana ja joustavana vailla pakkoa tai kitkaa. Mikä unelma, mikä ideaali... silti jokainen, joka on joskus ollut tuon virran vietävissä tietää sen todeksi. Wei wu wei -toiminta ei pelkästään tunnu vapaalta ja kotoisalta, se myös kantaa hyvää hedelmää.

Pitäisikö minun syyttää wei wu weitä vai cannabis sativaa siitä, että minusta on tullut aloitekyvytön ja laiska harhailija. Käsitykseni täydellisestä olemisesta on useinmiten sitä, että katson, kuinka tuuli liikkuu ruohikossa ja olen avoin kaikenlaisille tunteille, joita minussa nousee. Yhtenä päivänä rakensin pienen portin oksista, kävyistä ja apiloista ja kuvittelin itseni kulkemaan siitä. Tuntui, että kaikki ympärilläni kommunikoi kanssani, aurinko, varikset, ruoho, ihmiset. Tänään heräsin merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunteisiin; elämäni on kaaosta, olen akateeminen alisuoriutuja, rahapulassa ja toivoton haihattelija. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin tällä halvalla syntymälahjalla, jota buddhalaiset nimittävät ”kallisarvoiseksi ihmiselämäksi”. Enkä tiedä edelleenkään, olenko valon vai pimeyden lapsi. Onneksi hiljalleen olen tajunnut, että olen tuossakin mielessä kahden maan kansalainen. Toinen jalkani pimeyden maassa, toinen valon... tasapainoilen, samoin kuin tasapainoilen inhimillisen ja universaalin välissä ei-kenenkään-maalla. Näille rajapinnoille pitäisi uskaltaa jättää jälkensä: minä kävin täällä.

Kävelin eilen taas Aleksanterin kirkon hautausmaan läpi, katsoin hautakiveä: ”Här whilar commercerådet se ja se”, tärkeä ja merkittävä herra jatkoi eläämäänsä ruohonkorsina, multana ja hyönteisinä ja olen melko varma, että ruohonkorsille oli melkoisen epärelevanttia se, kohosivatko ne valoa kohti kauppaneuvoksen vai huutolaisukon hajonneesta ruumiista käsin.

Lapsena iltaisin nukkumaan mentyäni minulla oli tapana tehdä mielikuvituskävely hautausmaalla, jonne minut oli haudattu. Sieltä löysin hautakiven, jossa oli oma nimeni. Hautakivi on muistomerkki ihmisestä joka joskus oli, hellyyttävän inhimillinen yritys tehdä ajallinen reunamerkintä ikuisuuteen. Se, mikä ihmisessä on todellisinta, seuraa kuitenkin tätä rajan yli.

Ihmiselämä on kommentaari kuolemalle, elämä saa merkityksensä rajaansa vasten. Ihminen elää kuollakseen. Elän kuolemaa kohti, mitä sitten? Voisin lähteä vihdoin sinne Amerikkaan, tai ylipäätään pois Suomesta... myydä ja antaa pois omaisuuteni, joka eivät ole minun kuitenkaan. Isänmaa polttaa jalkojeni alla, nyt viimein kun olen ehkä oppinut rakastamaan sitä – isä, isä, isänmaa, äitimaa. Tiedän olevani kotonani kaikkialla, ja sitä hölmömmältä tuntuu ajatus siitä, että jäisin asuttamaan tätä kivikuutiota Hämeenpuistossa. Toisaalta voisin näinollen tehdä yhtä hyvin sen. Ehkä pitäisi vain luottaa siihen, että paikallaan oleva toiminta nousee aikanaan. Mutta olisinko silloin kuin hahmo Beckettin näytelmästä: elävältä haudattu inhimilliseen, kuolettavaan ja epätoivoiseen toivoon jostakin (joka ei tietystikään saavu sellaisessa muodossa kuin olen sen olettanut)? Läsnäolo on luopumista niin toivosta kun pelostakin, takerrun edelleen välillä molempiin.

Voisin myös olla se nainen, joka ripustaa omakotitalon pihalla valkoisia lakanoita pyykkinarulle kuivumaan, lapset juoksevat lakanoiden alitse ja ilta-aurinko värjää kaiken keltaiseksi - kuin unessa, tai 70-luvun valokuvassa.

En näe itselläni tulevaisuutta, yhtä vähän kuin näen itselläni enää mitään tiettyä menneisyyttäkään. Tässäkin hetkessä on iduillaan jotain, ehdottomasti. Onko se jotain sellaista, mitä olin kuvitellut – luultavasti ei.

Edelleen kaipaan tarinoitani, tieteitäni, kärsimystäni, selityksiäni. Odotan, että minut täyttäisi toiminta tai teko, rehellisimmin tarkasteltuna joku tietty toiminta, ”hyödyllinen” tai ”järkevä” sellainen. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ei ainakaan mitään järkevää tai hyödyllistä. Soin itselleni tuntemattomalla sävelellä.