lauantai 2. kesäkuuta 2012

Tänään löysin taas kotiin. Kävelin Pyhäjärven rannalla ja katselin aaltojen mukana rantaan huuhtoutuneita roskia. Tulin tapani mukaan alkuun surulliseksi roskista ja toivoin ne olemattomiin. Pian en erottanut maisemasta enää roskia, vaan näin maiseman olevan täydellinen tavalla, jota en kyennyt käsittämään. Olen väsynyt vastustamaan sitä, mikä on.

Tänään lakkasin kommentoimasta olemassaoloa ja annoin itseni sulaa maisemaan. Tuossa maisemassa löysin itseni fyysisenä kehona. Olen jalkoja vasten tunnettu maa, ihoa vasten tunnettu tuuli - ja siinä ihan oikea ihminen.




Ihmisen jälki maisemassa näyttäytyy eko-konservatiivin silmään 'luonnottoman' suorina viivoina, ikään kuin muka olisi jotain luonnon ulkopuolella. Veden tilalla aikoinaan ollut graniitti kuljetettiin Pietariin, jossa se on sittemmin saanut todistaa vuosisadat inhimillisen elämän ajallisia iloja ja suruja. Sukeltaessaan louhoksen veden syvyyksiin voi kuulla etäisten kengänkorkojen kopinan Nevski Prospektilla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti