torstai 7. kesäkuuta 2012

Hiekkalinna vesirajassa

 Rakas Friday, tiedätkö sen tunteen kun tiedostaa yhtäaikaisesti kirkkaana oman potentiaalinsa niisanottuun hyvään ja korkeaan - ja halunsa tuon potentiaalin haaskaamiseen ja maahanpolkemiseen? Minulla on ollut pakkomielteinen ajatus siitä, että pohjakosketukseni vie minut lopulta katuhuoraksi. En osaa pohjimmiltani nähdä mitään elämänuraa pohjimmiltaan pahana tai vääränä, olen kyllästynyt henkisiin ihanteisiin ja taitavan olemisen opetteluun. En pelkää kuolemaa, koska kuolemaa ei ole. Enkä pelkää helvettiä, koska se on vain yksi elämänaika lisää täällä maanpäällä ja olen tähän jo aika tottunut. Taivas on täälläkin.
Olen luonut ja hallinnut todellisuuttani rajallisella mielelläni, ajatuksin, tarinoin ja käsittein. Tuo tapa ei enää kelpaa pitämään rakenteita pystyssä - maailmani sulaa silmieni edessä sitä mukaa kuin sitä rakennan. Elämä riistää minulta kaikki rakennelmat, joita luon: käsitykseni itsestä, toisesta, maailmasta, elämästä. Istun valtameren rannalla ja rakennan hiekkalinnaa vesirajaan, vanhasta tottumuksesta. Meri hyvä, ota kaikki... vie minulta nämä tyhjät tarinat, ei niistä kukaan ole minä kuitenkaan, vie ahtaaksi käyneet piilopaikat.


2 kommenttia:

  1. Silloin kun (?) olin masentunut, minulla oli pakkomielteinen halu masentua vielä enemmän. En halunnut edes yrittää parantua (huono sana) ennen kuin olisin aivan pohjalla. En kuitenkaan osannut ylittää kaikkia rajoja, minkä lisäsin muiden itsesyytösten joukkoon. Nykyistä olemistani kutsuisin ehkä limboksi (ei se tanssi, tai no, menkööt, kunhan rima on niin korkealla että sen ali pääsee kävelemään).

    VastaaPoista
  2. Jotenkin toi limbo resonoi... tuntuu, että olen välitilassa (kai sitä kutsutaan olemassaoloksi). Tunnen rimakauhua elämää kohtaan (ikään kuin elämässä voisi edes epäonnistua). Asiat, joita kammoksun ja kaipaan ovat samoja... kuten elämään heittäytyminen, hyppy kierkegaardilaisittain. Heikoimpina hetkinä valitsen nihilistisen välinpitämättömyyden, vaikka tiedän sen olevan pelkurin ratkaisu.

    Kummallista, että elämä on jo tässä - heittäydyn siihen tai en. Elämä on minussa ja minä pelkään, etten tee oikeutta sille (ikään kuin olisi olemassa joku "oikea tapa" olla). Aikaisemmin pelkäsin kuollakseni "alisuoriutumista", nyttemmin menen riman alta vailla suurempia omantunnontuskia, mutta olen huomannut että sekin on aika tylsää. Olen ajatellut toimittaa tyhjää, kunnes tilaisuus mielekkäälle toiminnalle avautuu. Voi olla, ettei mitään "elämäntehtävää" koskaan ilmaannu. Voi olla, että elämäntehtävänäni on olla tämä eksistentialistista höpöhöpöä suoltava typerä nainen, joka juuttuu idealisminsa hämähäkinseitteihin ja pölyttyy niissä. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että jotain avautuu nytkin, kokoajan, mutta en kykene olemaan kanava sille.

    Oli aika jolloin yritin vielä "tehdä" itseni, täydellistyä ammatissa, olla jotain... tuo kaikki tuntui kuitenkin kitkaiselta, ontolta, päälleliimatulta. Nyt olen laiska, itsekeskeinen ja hemmoteltu kakara, joka hellii typerää eksistentialistista kriisiään paremman tekemisen puutteessa. Joku voisi väittää, että olen vain masentunut, bipo tai PTSD-tapaus. En enää usko tuohon psyko-paskaankaan, sairastan tautia nimeltä elämä. Ja tunnen kummallista kiitollisuutta.

    VastaaPoista