torstai 7. kesäkuuta 2012

Hiekkalinna vesirajassa

 Rakas Friday, tiedätkö sen tunteen kun tiedostaa yhtäaikaisesti kirkkaana oman potentiaalinsa niisanottuun hyvään ja korkeaan - ja halunsa tuon potentiaalin haaskaamiseen ja maahanpolkemiseen? Minulla on ollut pakkomielteinen ajatus siitä, että pohjakosketukseni vie minut lopulta katuhuoraksi. En osaa pohjimmiltani nähdä mitään elämänuraa pohjimmiltaan pahana tai vääränä, olen kyllästynyt henkisiin ihanteisiin ja taitavan olemisen opetteluun. En pelkää kuolemaa, koska kuolemaa ei ole. Enkä pelkää helvettiä, koska se on vain yksi elämänaika lisää täällä maanpäällä ja olen tähän jo aika tottunut. Taivas on täälläkin.
Olen luonut ja hallinnut todellisuuttani rajallisella mielelläni, ajatuksin, tarinoin ja käsittein. Tuo tapa ei enää kelpaa pitämään rakenteita pystyssä - maailmani sulaa silmieni edessä sitä mukaa kuin sitä rakennan. Elämä riistää minulta kaikki rakennelmat, joita luon: käsitykseni itsestä, toisesta, maailmasta, elämästä. Istun valtameren rannalla ja rakennan hiekkalinnaa vesirajaan, vanhasta tottumuksesta. Meri hyvä, ota kaikki... vie minulta nämä tyhjät tarinat, ei niistä kukaan ole minä kuitenkaan, vie ahtaaksi käyneet piilopaikat.


maanantai 4. kesäkuuta 2012

Valaistumisesta

Henkisyyden ja henkisen harjoittamisen ympärillä pyörii myös meidän aikanamme suuret markkinat. Valaistumisesta ja sen tavoittelusta on tehty hyödyke ja valaistumista tavoitteleva kysyy mielessään: "Mitä valaistuminen voi antaa minulle?". Omakohtainen kokemukseni on, ettei mitään valaistumista ole, eikä se voi antaa minulle mitään.

Polkuni varrella niin sanottu henkisyys on tuonut monia ilon, autuuden ja mystiikan täyttämiä hetkiä, jotka ovat humalluttaneet mielen ja saaneet haluamaan lisää "henkistymistä". Tietyn pisteen jälkeen tajusin kuitenkin, ettei henkisyys olekaan lopulta mieltähumalluttavia mystisiä kokemuksia. Ja ettei mitään henkisyyttä ei sellaisena, jona sen käsitin, ollut olemassakaan.

Tietyn pisteen jälkeen polkuni on Tuntematon. Reitiltä puuttuvat kaikki suuntaviitat, joihin mieli voisi yrittää samaistua ja joita se voisi yrittää pitää omanaan. Tuo reitti on olemuksellisesti nimeämätön, tyhjä ja sellaisena mielelle täysi kauhistus. Kaikki se, mitä mieli on pitänyt todellisena, paljastuu tuolta tasolta tarkasteltuna harhaksi. Silti, mielekäs elämä maan päällä edellyttää tuon harhan tietoista hyväksymistä. Tuo harha on ihmisen osa, 'human condition'. Oma elämäni on pitkälti ollut taiturointia sen kanssa, kuinka ottaa ihmisen osa todesta ja nähdä sen läpi samanaikaisesti. Putosin toki tuoltakin trapetsilta aikoja sitten.





lauantai 2. kesäkuuta 2012

Tänään löysin taas kotiin. Kävelin Pyhäjärven rannalla ja katselin aaltojen mukana rantaan huuhtoutuneita roskia. Tulin tapani mukaan alkuun surulliseksi roskista ja toivoin ne olemattomiin. Pian en erottanut maisemasta enää roskia, vaan näin maiseman olevan täydellinen tavalla, jota en kyennyt käsittämään. Olen väsynyt vastustamaan sitä, mikä on.

Tänään lakkasin kommentoimasta olemassaoloa ja annoin itseni sulaa maisemaan. Tuossa maisemassa löysin itseni fyysisenä kehona. Olen jalkoja vasten tunnettu maa, ihoa vasten tunnettu tuuli - ja siinä ihan oikea ihminen.




Ihmisen jälki maisemassa näyttäytyy eko-konservatiivin silmään 'luonnottoman' suorina viivoina, ikään kuin muka olisi jotain luonnon ulkopuolella. Veden tilalla aikoinaan ollut graniitti kuljetettiin Pietariin, jossa se on sittemmin saanut todistaa vuosisadat inhimillisen elämän ajallisia iloja ja suruja. Sukeltaessaan louhoksen veden syvyyksiin voi kuulla etäisten kengänkorkojen kopinan Nevski Prospektilla.