tiistai 8. toukokuuta 2012

Vastarinnan turhuudesta - elämän välttämättömyydestä



Vastarinta ei kannata, koska se nojaa oletukseen vastustettavan kohteen voimasta. Jokainen tietää arkikokemuksesta, että varmin tapa ruokkia ilmiötä, on antaa sille huomionsa, energiansa.  En itse halua harjoittaa vastarintaa, vaan seurata lempeän välinpitämättömästi kun aikansa eläneet kolossit kaatuvat.  Vastarinnasta pidättäytymisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa passiivisuutta. Voin asettua muutosvirran kanssa myötäisesti osoittamalla sosiaalisten instituutioiden surrealistisuuden. Status quo nojaa olettamukseen sosiaalisten instituutioiden ja egojen tosiolevaisuudesta, kun ne oikeammin ovat vain toiston kautta ylläpidettyjä ajatus- ja toimintakaavoja, jotka ovat saaneet konkreettisen ja reaalisen muodon. Näitä ajatus- ja toimintakaavoja on mahdollista muuttaa - milloin vain, miten vain. Jotkut torjuvat tällaisen ajattelun äärirelativismina tai idealismina, joka aliarvioi reaalista, konkreettista sfääriä.

Mitä oikeastaan on tuo reaalinen, jonka olemusta ei ole koko ihmiskunnan historian aikana saatu todennettua? Reaalinen on se, jonka ihminen ajattelussaan – ja ennenkaikkea ajattelullaan – tekee reaaliseksi. Kivilohkareiden väliin muotoutunut luoja on vailla reaalista merkitystä oleva muodostelma, kunnes ihminen alkaa ajatella sen kodiksi. Luolan ulkopuolinen maailma on niin ikään realisoitumaton, kunnes ihminen ensimmäistä kertaa uskaltaa ajatella tuota maailmaa ja tehdä sen tuossa ajattelussaan  todeksi – hetki, jolloin ensimmäinen askel ulos luolasta on otettu. 

Mitkä ovat siis lopulta ne realiteetit, joiden varassa yhteiskuntaa, maailmaa ja inhimillisiä todellisuuksia tulisi ajatella? Kysymys on väärin johdettu. Enemmin voisi kysyä: Mitkä ovat niitä ajatuksia, joiden haluaa kypsyvän realiteeteiksi? Kvanttifysiikka antaa viitteitä tietoisuuden ensisijaisuudesta, mutta osa ihmisistä ei ole valmiita hyväksymään ajatusta siitä, että tietyllä tasolla he luovat ajattelullaan sen maailman, jossa he elävät.

Mutta onko tällainen ajattelu lopulta vain valkoisen keskiluokkaisuuden synnyttämää itsetyytyväistä idealismia, joka on ominaista niille, jotka eivät synny narkomaaniäidin lapsiksi ja päädy tyhjäkatseisiksi ihmiskuoriksi romanialaisiin lastenkoteihin? 

Sääli on tunteena inhimillinen, mutta se nojaa virheolettamukseen siitä, että tietäisin itsestäänselvällä tavalla, kuinka toinen ihminen kokee ainutkertaisen elämänsä. En tiedä, minkälaista todella on katsoa niiden silmien läpi, jotka minulle tuntuvat tyhjiltä ja kärsiviltä. Mitä tarkemmin katson näiden silmieni läpi ulkopuolelle, sitä syvemmälle näen itseeni sisäpuolelle... siellä ei ole aitaa, jota kaataa; ei valtaa, jota kumota. On vai elämä, jonka voi kokea - jos uskaltaa. 

Meanwhile in the Universe... (kuva: Hubble)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti