keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ihmiskoelaboratorio

Identiteettiä pidetään henkisen täysikasvuisuuden yhtenä osoittimena, toisaalta myönnetään, että yksikkömuotoista ja muuttumatonta identiteettiä ei ole. Identiteetin sijasta puhutaan nykyään yksilön kyvystä identifioitua merkityksellisesti kertomuksiin, hahmoihin ja aspekteihin. 

Olen aina osannut samaistua laajalla skaalalla: sadistisesta jumalasta ja rakkaudellisimmasta valo-olennosta mutaisimpaan villisika-naaraaseen (kiitos tästä mielikuvasta kuuluu eräälle ystävälle). Samaistun joskus myös hahmoihin, jotka ovat kohtuullisia, tavallisia, keskimääräisiä. Minulla diagnosoitiin 16-vuotiaana identiteettihäiriö. Nyt jälkeenpäin näen, että kykyni tuottaa identiteettiä on ollut erinomainen... vain suhde itse identiteetin tuottajaan (minuuteen) on ollut ongelmallinen. Rehellisimmin kuvaisin tämänhetkistä suhdettani minuuteeni niin, että tuntuu kuin minua ei olisi. En tunne olevani olemassa, silti joku kirjoittaa tätäkin blogitekstiä. 

Mitä tällä naisella on minäänsä vastaan? Jos ollaan rehellisiä, pelkään tuhoutumista, kuolemaa. Sen takia en uskalla olla läsnä minuudessa. Haluaisin kovasti elää, mutta en uskalla. Muistan kuinka opettelin lapsena olemaan kiintymättä omaan elämääni; tiesin kuolevani pian. Minun ei koskaan pitänyt elää aikuiseksi saakka, enkä osannut varautua tähän hetkeen kun viisivuotias herää 27-vuotiaan naisen kehossa. Viisivuotias huomaa olleensa väärässä, elämä jatkui sittenkin. Se on järkyttynyt ja sekaisin, kuin pilailumielessä elävältä haudattu raukka.

Jumala ei ole ankara tänään, eikä jumala ole armollinen. Jumala on sadisti, joka teettää sätkynukellaan eläinkokeita. En ole ikinä aikaisemmin uskaltanut koittaa, mitä se keksii, jos erehdyn hetkeksi luottamaan elämän jatkuvuuteen. Herätin itseni lapsuuden painajaisista aina tappamalla itseni. Olen hypännyt monta kertaa korkealta ja säilynyt silti - herännyt. Pari päivää sitten minulle tuli sellainen olo, että tämäkin on vain yksi niistä unista. Lähteminen on helppoa, mutta ei sen helppous tee siitä houkuttelevaa. Olen kyllästynyt katsomaan tätä painajaista, joka on minuuteni, elämäni, todellisuuteni. En tiedä syntyisinkö vai tuhoutuisinko kuolemassa, luultavasti en kumpaakaan. En hahmota enää tulevaisuutta, enkä menneisyyttä... nykyhetkessä on vain tyhjyys. Voisin rakentaa tuon tyhjyyden paikalle jotain, kylvää siemeniä, mutta olen nyt väsynyt.

Eräässä eläinkokeessa todettiin, että sähköiskuradalle juoksemaan pistetyt koirat lopulta lamaantuivat ja jäivät radalle makaamaan katatonisessa tilassa. Nämä koirat eivät enää uskaltaneet sähköiskujen pelossa liikkua ja lakkasivat etsimästä ulospääsyä. Kyseessä oli nujertuminen, joka takasi hengissäsäilymisen, mutta jossa täydemmän olemassaolon mahdollisuus uhrattiin. Näitä kyseenomaisia koiria oltiin "hoidettu" ennen koetta sähkösokeilla, ne siis oltiin traumatisoitu. Normaalia hoitoa saaneet koirat puolestaan etsivät sähköiskuradan uloskäyntiä loppuun asti, kunnes löysivät sen. 

Nämä päivät ovat koirahetkiä minulle... joku osa minusta etsii lakkaamatta ulospääsyä päähäni asennetulta sähköiskuradalta, joku osa makaa nujertuneena keskellä rataa. Tunnen itseni sen verran hyvin, etten halua tehdä kompromisseja täydemmän elämän kokemisen suhteen. Ajattelin viime talvena, että asetan itselleni aikarajan, jonka puitteissa henkisen ulospääsyn pitäisi löytyä... idea oli lopulta aika naurettava, kun ottaa huomioon kuinka luontaista minulle on joustaa aikatauluista. Olen nytkin omasta kuolemastani pahasti myöhässä. 


Ihmiskoelaboratorion testeissä on osoitettu, että terapeuttisessa läpimurrossa egon ja superegon maksimaalinen integraatio korreloi positiivisesti elämänvietin kanssa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti