tiistai 22. toukokuuta 2012

Arkhimedeen laki

Uskoin aikaisemmin äärimmäiseen joustavuuteen. Olento, joka on vailla rajoja voikin joustaa loputtomasti. Minä en ole sellainen, olen vain ihminen.

Lapsena kohtasin ihmisen, joka loukkasi rakentumassa olevia rajojani. Hän sattui olemaan juuri se ihminen, jonka olisi pitänyt antaa minulle rajat. Isä antoi rajat kyllä, mutta ne rajat olivat kierot, häilyvät ja tuhoavat. Kasvoin alati paikkaa vaihtavan piikkilanka-aidan sisällä. Ainoa vakio, jonka opin noiden rajojen sisällä tuntemaan oli se, että kelpaan toimimaan välineenä, että minä itsenäni en ole mitään. Olin vain peili, jonka tehtävänä oli heijastaa isä.

Tajusin vähän aikaa sitten sen, että annan isän omistaa edelleen jokaisen sanani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Elän isälle, koska isä ei elänyt. Elämällä isälle elän kuitenkin kuolemalle, en millekään. Isä syntyi äidille, joka antoi isän pois - pojan, jonka ei pitänyt syntyä. Saiko isä ikinä äidin katsetta? 

En jaksa enää peilata sinua, isä. En ole äiti, äitisi. En kukaan niistä. Annan sinun ottaa oman mielesi, peilata itse itseäsi. Älä pelkää sitä pohjatonta tyhjyyttä, sitä hylätyn lapsen rujoutta, vihaa. Sitä minä olen katsonut koko ikäni, ensin sinussa ja sen sitten myöhemmin itsessäni.

Haluaisin valita elämän, isä. Haluasin antaa itselleni lahjaksi rajat, jotta tietäisin missä sinä loput ja minä alan. Sanoit viimeksi puhelimessa tänään, että me ollaan niin samanlaisia. Kaipaat edelleen minua sinne, missä sinä olet. Olet niin yksin, olen niin yksin. Kaipaat liittolaista, palveluskoiraa, tähden kiertämään yksinäistä planeettaasi. Hoidan varmaan sitä sairasta miestäkin sen takia, että haluan hoitaa, parantaa, pelastaa sinua ikuisesti. Ei sinussa ole mitään pelastettavaa, isä. Et näytä kärsivän olostasi, et kadu. Sinulla on läpäisemätön kilpesi, teräsarkku, jonka sisään lapsena jäit. Minulla on aina ollut toinen jalka sen arkun ulkopuolella, elävien maassa. En vieläkään osaa päättää kumpaan maailmaan kuulun. Kuulun ehkä molempiin. En ehkä koskaan lakkaa kaipaamasta pimeyteen, jonka kanssasi jaoin. Tahtoisin kuitenkin jo nähdä jotain muuta.

Isä, sinä tuntematon, pohjaton kuilu, joka ammotat edessäni tänäkin yönä. Vihaan sinua ja aion kertoa sen sinulle näinä päivinä... näinä päivinä, kun lakkaan olemasta huumautunut siitä yksityiskohtaisesti voidellusta sadistin kellokoneistosta, joka pääsi sisällä käy lakkaamatta henkeni menoksi. Esitit tänään puhelimessa lämmintä ja välittävää, uskoin tuonkin roolisi melkein taas todeksi. Myöhemmin huomasin, että tuokin keskustelu oli viritetty täyteen hienovaraisia ansoja, senkin imarteleva sika. Tajusin taas sen puhelun jälkeen, että minun on pakko luovuttaa. En osaa parantaa, uskoa tai rakastaa sinua terveeksi. 

Olit rautapaino, joka upotettiin minuun, isä. Noste, jonka tulen muodostamaan on yhtä suuri kuin massasi. Se on pelkkää fysiikkaa, mutta ota se silti henkilökohtaisesti





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti