torstai 10. toukokuuta 2012

Amor fati


Schopenhauerin mukaan ihminen, joka varauksetta hyväksyy elämän, hyväksyisi sen, että hänen elämänsä jatkuisi sellaisenaan loputtomasti (ikuinen paluu). Nietzsche käytti ikuisen paluun käsitettä ajatusleikkinä, jolla yksilö saattoi mitata kykyään hyväksyä elämänsä. Nietzschen mukaan kuitenkaan pelkkä elämän hyväksyminen ei riitä, vaan yksilö oli todella hyväksynyt elämän vasta silloin, kuin tämä saattoi toivoa kaiken kokemansa tuskan ja nautinnon toistuvan loputtomiin. Vasta tässä kohtalonsa rakastamisessa (amor fati) ihminen on todella hyväksynyt elämän. Amor fati on kykyä sanoa kaikelle elämässään "kyllä". 

Kysyn usein itseltäni, että uskallanko sanoa tässä hetkessä elämälle "kyllä"? Häiritsevintä tällaisen länsimaisen mielen mielestä tuossa on se, etten tiedä mille sanon kyllä sanoessani kyllä elämälle. Minulla on (ollut) halu hallita, luokitella, nimetä jotain sellaista jota ei voi hallita, luokitella tai nimetä. Kyllästyn hiljalleen määrittelemään elämää, itseäni. Elämän hallitseminen on  kuin käskisin tuulta puhaltamaan tiettyyn suuntaan tai sanoisin vedelle, että minä tiedän, kuinka sen pitää virrata.

En kuitenkaan halua paeta elämän hyväksymiseen elämän tuntemista... inhimillistä kipua, hämmennystä, vitutusta, kaipausta. Kivun keskellä voi antaa periksi kivulle ja huomata, että suuri osa kivusta johtui alunperin siitä, että sille teki vastarintaa. Sanoessani "kyllä" kuolemalle, pedoille ja varjoille, sanon "kyllä" elämälle ja valolle... yhtä ei voi saada ilman toista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti