keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ihmiskoelaboratorio

Identiteettiä pidetään henkisen täysikasvuisuuden yhtenä osoittimena, toisaalta myönnetään, että yksikkömuotoista ja muuttumatonta identiteettiä ei ole. Identiteetin sijasta puhutaan nykyään yksilön kyvystä identifioitua merkityksellisesti kertomuksiin, hahmoihin ja aspekteihin. 

Olen aina osannut samaistua laajalla skaalalla: sadistisesta jumalasta ja rakkaudellisimmasta valo-olennosta mutaisimpaan villisika-naaraaseen (kiitos tästä mielikuvasta kuuluu eräälle ystävälle). Samaistun joskus myös hahmoihin, jotka ovat kohtuullisia, tavallisia, keskimääräisiä. Minulla diagnosoitiin 16-vuotiaana identiteettihäiriö. Nyt jälkeenpäin näen, että kykyni tuottaa identiteettiä on ollut erinomainen... vain suhde itse identiteetin tuottajaan (minuuteen) on ollut ongelmallinen. Rehellisimmin kuvaisin tämänhetkistä suhdettani minuuteeni niin, että tuntuu kuin minua ei olisi. En tunne olevani olemassa, silti joku kirjoittaa tätäkin blogitekstiä. 

Mitä tällä naisella on minäänsä vastaan? Jos ollaan rehellisiä, pelkään tuhoutumista, kuolemaa. Sen takia en uskalla olla läsnä minuudessa. Haluaisin kovasti elää, mutta en uskalla. Muistan kuinka opettelin lapsena olemaan kiintymättä omaan elämääni; tiesin kuolevani pian. Minun ei koskaan pitänyt elää aikuiseksi saakka, enkä osannut varautua tähän hetkeen kun viisivuotias herää 27-vuotiaan naisen kehossa. Viisivuotias huomaa olleensa väärässä, elämä jatkui sittenkin. Se on järkyttynyt ja sekaisin, kuin pilailumielessä elävältä haudattu raukka.

Jumala ei ole ankara tänään, eikä jumala ole armollinen. Jumala on sadisti, joka teettää sätkynukellaan eläinkokeita. En ole ikinä aikaisemmin uskaltanut koittaa, mitä se keksii, jos erehdyn hetkeksi luottamaan elämän jatkuvuuteen. Herätin itseni lapsuuden painajaisista aina tappamalla itseni. Olen hypännyt monta kertaa korkealta ja säilynyt silti - herännyt. Pari päivää sitten minulle tuli sellainen olo, että tämäkin on vain yksi niistä unista. Lähteminen on helppoa, mutta ei sen helppous tee siitä houkuttelevaa. Olen kyllästynyt katsomaan tätä painajaista, joka on minuuteni, elämäni, todellisuuteni. En tiedä syntyisinkö vai tuhoutuisinko kuolemassa, luultavasti en kumpaakaan. En hahmota enää tulevaisuutta, enkä menneisyyttä... nykyhetkessä on vain tyhjyys. Voisin rakentaa tuon tyhjyyden paikalle jotain, kylvää siemeniä, mutta olen nyt väsynyt.

Eräässä eläinkokeessa todettiin, että sähköiskuradalle juoksemaan pistetyt koirat lopulta lamaantuivat ja jäivät radalle makaamaan katatonisessa tilassa. Nämä koirat eivät enää uskaltaneet sähköiskujen pelossa liikkua ja lakkasivat etsimästä ulospääsyä. Kyseessä oli nujertuminen, joka takasi hengissäsäilymisen, mutta jossa täydemmän olemassaolon mahdollisuus uhrattiin. Näitä kyseenomaisia koiria oltiin "hoidettu" ennen koetta sähkösokeilla, ne siis oltiin traumatisoitu. Normaalia hoitoa saaneet koirat puolestaan etsivät sähköiskuradan uloskäyntiä loppuun asti, kunnes löysivät sen. 

Nämä päivät ovat koirahetkiä minulle... joku osa minusta etsii lakkaamatta ulospääsyä päähäni asennetulta sähköiskuradalta, joku osa makaa nujertuneena keskellä rataa. Tunnen itseni sen verran hyvin, etten halua tehdä kompromisseja täydemmän elämän kokemisen suhteen. Ajattelin viime talvena, että asetan itselleni aikarajan, jonka puitteissa henkisen ulospääsyn pitäisi löytyä... idea oli lopulta aika naurettava, kun ottaa huomioon kuinka luontaista minulle on joustaa aikatauluista. Olen nytkin omasta kuolemastani pahasti myöhässä. 


Ihmiskoelaboratorion testeissä on osoitettu, että terapeuttisessa läpimurrossa egon ja superegon maksimaalinen integraatio korreloi positiivisesti elämänvietin kanssa.  

tiistai 22. toukokuuta 2012

Arkhimedeen laki

Uskoin aikaisemmin äärimmäiseen joustavuuteen. Olento, joka on vailla rajoja voikin joustaa loputtomasti. Minä en ole sellainen, olen vain ihminen.

Lapsena kohtasin ihmisen, joka loukkasi rakentumassa olevia rajojani. Hän sattui olemaan juuri se ihminen, jonka olisi pitänyt antaa minulle rajat. Isä antoi rajat kyllä, mutta ne rajat olivat kierot, häilyvät ja tuhoavat. Kasvoin alati paikkaa vaihtavan piikkilanka-aidan sisällä. Ainoa vakio, jonka opin noiden rajojen sisällä tuntemaan oli se, että kelpaan toimimaan välineenä, että minä itsenäni en ole mitään. Olin vain peili, jonka tehtävänä oli heijastaa isä.

Tajusin vähän aikaa sitten sen, että annan isän omistaa edelleen jokaisen sanani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Elän isälle, koska isä ei elänyt. Elämällä isälle elän kuitenkin kuolemalle, en millekään. Isä syntyi äidille, joka antoi isän pois - pojan, jonka ei pitänyt syntyä. Saiko isä ikinä äidin katsetta? 

En jaksa enää peilata sinua, isä. En ole äiti, äitisi. En kukaan niistä. Annan sinun ottaa oman mielesi, peilata itse itseäsi. Älä pelkää sitä pohjatonta tyhjyyttä, sitä hylätyn lapsen rujoutta, vihaa. Sitä minä olen katsonut koko ikäni, ensin sinussa ja sen sitten myöhemmin itsessäni.

Haluaisin valita elämän, isä. Haluasin antaa itselleni lahjaksi rajat, jotta tietäisin missä sinä loput ja minä alan. Sanoit viimeksi puhelimessa tänään, että me ollaan niin samanlaisia. Kaipaat edelleen minua sinne, missä sinä olet. Olet niin yksin, olen niin yksin. Kaipaat liittolaista, palveluskoiraa, tähden kiertämään yksinäistä planeettaasi. Hoidan varmaan sitä sairasta miestäkin sen takia, että haluan hoitaa, parantaa, pelastaa sinua ikuisesti. Ei sinussa ole mitään pelastettavaa, isä. Et näytä kärsivän olostasi, et kadu. Sinulla on läpäisemätön kilpesi, teräsarkku, jonka sisään lapsena jäit. Minulla on aina ollut toinen jalka sen arkun ulkopuolella, elävien maassa. En vieläkään osaa päättää kumpaan maailmaan kuulun. Kuulun ehkä molempiin. En ehkä koskaan lakkaa kaipaamasta pimeyteen, jonka kanssasi jaoin. Tahtoisin kuitenkin jo nähdä jotain muuta.

Isä, sinä tuntematon, pohjaton kuilu, joka ammotat edessäni tänäkin yönä. Vihaan sinua ja aion kertoa sen sinulle näinä päivinä... näinä päivinä, kun lakkaan olemasta huumautunut siitä yksityiskohtaisesti voidellusta sadistin kellokoneistosta, joka pääsi sisällä käy lakkaamatta henkeni menoksi. Esitit tänään puhelimessa lämmintä ja välittävää, uskoin tuonkin roolisi melkein taas todeksi. Myöhemmin huomasin, että tuokin keskustelu oli viritetty täyteen hienovaraisia ansoja, senkin imarteleva sika. Tajusin taas sen puhelun jälkeen, että minun on pakko luovuttaa. En osaa parantaa, uskoa tai rakastaa sinua terveeksi. 

Olit rautapaino, joka upotettiin minuun, isä. Noste, jonka tulen muodostamaan on yhtä suuri kuin massasi. Se on pelkkää fysiikkaa, mutta ota se silti henkilökohtaisesti





torstai 10. toukokuuta 2012

Amor fati


Schopenhauerin mukaan ihminen, joka varauksetta hyväksyy elämän, hyväksyisi sen, että hänen elämänsä jatkuisi sellaisenaan loputtomasti (ikuinen paluu). Nietzsche käytti ikuisen paluun käsitettä ajatusleikkinä, jolla yksilö saattoi mitata kykyään hyväksyä elämänsä. Nietzschen mukaan kuitenkaan pelkkä elämän hyväksyminen ei riitä, vaan yksilö oli todella hyväksynyt elämän vasta silloin, kuin tämä saattoi toivoa kaiken kokemansa tuskan ja nautinnon toistuvan loputtomiin. Vasta tässä kohtalonsa rakastamisessa (amor fati) ihminen on todella hyväksynyt elämän. Amor fati on kykyä sanoa kaikelle elämässään "kyllä". 

Kysyn usein itseltäni, että uskallanko sanoa tässä hetkessä elämälle "kyllä"? Häiritsevintä tällaisen länsimaisen mielen mielestä tuossa on se, etten tiedä mille sanon kyllä sanoessani kyllä elämälle. Minulla on (ollut) halu hallita, luokitella, nimetä jotain sellaista jota ei voi hallita, luokitella tai nimetä. Kyllästyn hiljalleen määrittelemään elämää, itseäni. Elämän hallitseminen on  kuin käskisin tuulta puhaltamaan tiettyyn suuntaan tai sanoisin vedelle, että minä tiedän, kuinka sen pitää virrata.

En kuitenkaan halua paeta elämän hyväksymiseen elämän tuntemista... inhimillistä kipua, hämmennystä, vitutusta, kaipausta. Kivun keskellä voi antaa periksi kivulle ja huomata, että suuri osa kivusta johtui alunperin siitä, että sille teki vastarintaa. Sanoessani "kyllä" kuolemalle, pedoille ja varjoille, sanon "kyllä" elämälle ja valolle... yhtä ei voi saada ilman toista. 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Universitas - alma mater?



Kävin tänään yliopistolla. En pysty enää samaistumaan siihen naiseen, joka istui ne kaikki luennot ja suoritti tutkinnon. Olen filosofian maisteri, viisauden rakastamisen mestari. Mutta mitä oikeasti opin yliopistossa? Suurin vastalahjani yliopistolle on se, että opin haistattamaan paskat sille.

Kammoksun nykyään yliopiston orwellilaisittain nimettyjä kampusrakennuksia, kulkukorteilla avautuvia raskaita ovia, naiiveja fukseja, jäykkiin abstraktioihinsa looppaamaan jääneitä akateemikkoja, tekopyhiä maailmanparantaja-opettajia, jotka nussivat opiskelijoitaan.

Inhoan ennen kaikkea sitä mitäänsanomattoman keskinkertaisuuden ja korporaatio-orjuuden henkeä, joka leijuu kampuksen ilmanalassa. Viimeisetkin rippeet vapaudesta ja luovasta meritokratiasta ovat saaneet väistyä mekaanisen maisteri- ja tohtorituotannon tieltä. Nyky-yliopisto suoltaa ulos bulkkimaistereita, jotka kutsuvat akademiaa kouluksi ja pian jo vaativat opintopisteistä bonusta. Välierinä innovaatioyliopiston tuutista putkahtaa nihilistisiä viisauden rakastajia, jotka haluavat tehdä oikeaa työtä yhdeksän euron tuntipalkalla ja  siteerata itseironisesti Ciceroa.

Vastarinnan turhuudesta - elämän välttämättömyydestä



Vastarinta ei kannata, koska se nojaa oletukseen vastustettavan kohteen voimasta. Jokainen tietää arkikokemuksesta, että varmin tapa ruokkia ilmiötä, on antaa sille huomionsa, energiansa.  En itse halua harjoittaa vastarintaa, vaan seurata lempeän välinpitämättömästi kun aikansa eläneet kolossit kaatuvat.  Vastarinnasta pidättäytymisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa passiivisuutta. Voin asettua muutosvirran kanssa myötäisesti osoittamalla sosiaalisten instituutioiden surrealistisuuden. Status quo nojaa olettamukseen sosiaalisten instituutioiden ja egojen tosiolevaisuudesta, kun ne oikeammin ovat vain toiston kautta ylläpidettyjä ajatus- ja toimintakaavoja, jotka ovat saaneet konkreettisen ja reaalisen muodon. Näitä ajatus- ja toimintakaavoja on mahdollista muuttaa - milloin vain, miten vain. Jotkut torjuvat tällaisen ajattelun äärirelativismina tai idealismina, joka aliarvioi reaalista, konkreettista sfääriä.

Mitä oikeastaan on tuo reaalinen, jonka olemusta ei ole koko ihmiskunnan historian aikana saatu todennettua? Reaalinen on se, jonka ihminen ajattelussaan – ja ennenkaikkea ajattelullaan – tekee reaaliseksi. Kivilohkareiden väliin muotoutunut luoja on vailla reaalista merkitystä oleva muodostelma, kunnes ihminen alkaa ajatella sen kodiksi. Luolan ulkopuolinen maailma on niin ikään realisoitumaton, kunnes ihminen ensimmäistä kertaa uskaltaa ajatella tuota maailmaa ja tehdä sen tuossa ajattelussaan  todeksi – hetki, jolloin ensimmäinen askel ulos luolasta on otettu. 

Mitkä ovat siis lopulta ne realiteetit, joiden varassa yhteiskuntaa, maailmaa ja inhimillisiä todellisuuksia tulisi ajatella? Kysymys on väärin johdettu. Enemmin voisi kysyä: Mitkä ovat niitä ajatuksia, joiden haluaa kypsyvän realiteeteiksi? Kvanttifysiikka antaa viitteitä tietoisuuden ensisijaisuudesta, mutta osa ihmisistä ei ole valmiita hyväksymään ajatusta siitä, että tietyllä tasolla he luovat ajattelullaan sen maailman, jossa he elävät.

Mutta onko tällainen ajattelu lopulta vain valkoisen keskiluokkaisuuden synnyttämää itsetyytyväistä idealismia, joka on ominaista niille, jotka eivät synny narkomaaniäidin lapsiksi ja päädy tyhjäkatseisiksi ihmiskuoriksi romanialaisiin lastenkoteihin? 

Sääli on tunteena inhimillinen, mutta se nojaa virheolettamukseen siitä, että tietäisin itsestäänselvällä tavalla, kuinka toinen ihminen kokee ainutkertaisen elämänsä. En tiedä, minkälaista todella on katsoa niiden silmien läpi, jotka minulle tuntuvat tyhjiltä ja kärsiviltä. Mitä tarkemmin katson näiden silmieni läpi ulkopuolelle, sitä syvemmälle näen itseeni sisäpuolelle... siellä ei ole aitaa, jota kaataa; ei valtaa, jota kumota. On vai elämä, jonka voi kokea - jos uskaltaa. 

Meanwhile in the Universe... (kuva: Hubble)

maanantai 7. toukokuuta 2012

Takaisin virtaan

Jokainen aamu olisi hyvä aloittaa heittelemällä leipäkiviä Pyhäjärveen. Leipäkiviä heitellessään paljastuu: rikkooko äkkiväärällä voimallaan läsnäolon heikon pintajännitteen, vai pystyykö kivenäkin asettumaan veden myötäiseksi. 

kuva: Paula, http://salavanhuminaa.blogspot.com/2010_06_01_archive.html

perjantai 4. toukokuuta 2012

Ode to Thy, O fatherland!

Harrastan nettitreffailua. Ei niin, että jaksaisin juurikaan paneutua profiileihin saatikka kirjoittaa tai vastata viesteihin kovinkaan aktiivisesti... tykkään vain kuvitella elämäni jatkuvan onnellisena loppuun asti jokaisen tuntemattoman kanssa.  Ambivertiksi itseään kutsuva kalifornialaispoika kysyi, minkälainen Suomi on:

At the moment Finland is a blue and cold spring night and a sewer which needs sweeping. Seriously, if i don't clean that sewer, i'll drown the next time i shower... i'll drown to the shit that dwells down there: loose hair, abandoned lovers, peeled skin, neglected duties (not that i believe in duties anyway), desperate fresh starts.

Finland, o' You, a land of the creepy sewers, my homeland... that slimy bastard of a cunt who prays all innocence and turns it into a dirt pit from which the roses bloom every blue and cold spring night.