perjantai 20. huhtikuuta 2012

Tunnustuksia rakkaudesta

Olen katkera ihmisille siitä, etten ole antanut heidän rakastaa itseäni. Olen hylännyt ihmisten rakkauden vääränä peilinä, imeliin eleisiin kätkettynä myrkkynä, naiivina tunteellisuutena. Minä, tunneihminen ja romantikko... oikeammin oppikirjaromantikko, eskapisti ja kylmä tiedemiesnainen, joka on pitänyt elämää mikroskooppinsa alla, toista ihmistä atropologisena kokeena, omaa itseä analyyttisinä sepitteinä, tarinoina vailla lihaa ja verta.

Toinen ihminen ei ole koskaan varsinaisesti ollut rakkauden riskin arvoinen, en ole pitänyt itseäni riskin arvoisena. Mikä riski on rakkaudessa? Riski on, että tulee nähdyksi. Riski on katse, kosketus, yhteys jota ei voi hallita. Riski on, että tulee piilostaan ulos uskaltautuneena saalistetuksi, tai eläväksi. Elämä ja toisen ihmisen syli on ollut minulle kannattamattomana hylätty uhkayritys.

Lapsena opin piiloutumaan väärältä rakkaudelta pääni sisäiseen maailmaan. Ehkä sen vuoksi rakkaussuhteeni ovat tähänkin mennessä tapahtuneet pitkälti oman pääni sisällä. Toinen ihminen lihaa ja verta olevana realiteettina on ollut usein liian suuri uhka, näen sen nyt.

Mitä olisi lakata kertomasta tarinoita itsestä ja toisesta ja antaa ruumiiden puhua? Mitä olisi heittäytyä yhteyteen, jonka henki synnyttää lihassa... Kosketus läpäisee kaiken ihmisen olemuksessa; kun kosketat varvasta, tunnet sen päälaellasi, rinnallasi, koko ruumiillasi, mielelläsi, sydämelläsi. Kosketuksessa kieli hajoaa ja tekee tilaa sille, jolle ei ole nimeä... kuten sinulle ja minulle.        

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti