keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Slapstick!


Minne menen sitten kun Bach alkaa kuulostaa hissimusiikilta, kun pienten mustien merkkien rakentama heikko minuus tippuu kirjain kirjaimelta paperilta pois? Kun universumin värien spektri kimmeltää kevätlumessa ja näky on yhtä poetisoiva kuin sian persereikä? Olen kyllästynyt tähän mutaisten apinoiden planeettaan, koska en kestä itseäni mutaisena apinana. Ihmisyys on todellista, eikä siihen auta buddhat, bachit, kalervo palsat, mozartit, van goghit, jeesukset tai muutkaan poissaolevina rakastetut kanssaeläjät.

Ihmisyyttä on elää lihassa ja veressä. Se on myös vapautta valita, miten suhtaudun niihin banaaninkuoriin, joita tälle näyttämölle on aseteltu jokaisen askeleeni alle. Ihmisyys on kypsymistä. Kypsyessään ihminen hakee tasapainoaan tragedian ja komedian trapetsinarulla. Pikaisin tie komediaan on lyödä löylyä tragedialle: Straussin imelä valssi soi taustalla kun sankarimme huojuu tragedian päässä narua: Ollako vai eikö olla?  Eikö näihin väsyneisiin vuorosanoihin saada jo vaihtelua...  

Lihaa ja vertaan ei voi kuitenkaan kokea pelkkänä transsendenttina näyttämöllepanona. Lihassa ja veressä kärsiminen ei ole mitään vitun metafysiikka  - jos sallinet vulgaarin ilmaisun, rakas Friday.  Kärsimys on lihan kokemus,  jonka selittäisi mielummin uneksi,  fantasiaksi tai oikeastaan miksi vain, paitsi siksi mikä se on. 

Kärsimys  on tunne siitä, että jotain painavaa on päällä, eikä pysty liikkumaan. Se on kuolemista  keskellä yötä omassa sängyssään ja myöhemmin kaupan kassalla, kirkkaana kesäpäivänä, lapsen naurussa. Kärsimys on huudon mykkyys, sisäänpäin purkautuva tulivuori, sisuskaluihin kaadettu cyanidi... tunne kehon raiskaamisesta, silpomisesta.  

Olen ajatellut isää viimepäivinä. Olen ajatellut, että avaisin suuni. Kysyisin tietäisikö isä, miksi olen surullinen. Isä, kerrohan... Eikö me kerrankin voitaisi puhua, lakata näyttelemästä tässä mykkäfilmissä? Hassua, että isä soitti äsken. Isä kuulosti niin normaalilta, ikäänkuin se olisi edelleen matkalla töistä kotiin, kaksikymmentä vuotta sitten. Kysyin, mitä isälle kuuluu. Isä vastasi, että sen elämä on samaa paskaa...  Sen sijaan minä olen vielä niin nuori, että minulla on mahdollisuus - isä sanoi. Minulla on mahdollisuus löytää hyvä elämä isänkin puolesta. Kysyin, että miksiköhän olen silti niin surullinen. Se sanoi, että minun pitäisi löytää poikaystävä. Minä vastasin, ettei poikaystävä auta tähän. ”Et sä ole mikään poikkeus”, isä sanoi lopulta.

Straussin imelä valssi soi taustalla kun näytelmän sankari löytää itsensä haaksirikkoutuneena autiolta saarelta. Yhtään elävää sielua ei ole näköpiirissä, jumalista puhumattakaan. Pitääkseen itsensä järjissään hän alkaa kertoa itselleen tarinaa näytelmästä, jonka päähenkilö kerta toisensa jälkeen liukastuu banaaninkuoreen. Hätä ei ole tämännäköinen, rakas Friday, kyseessä on pelkkä slapstick-komedia*.


Robinson ja Friday


Slapstick on yliammuttuihin fyysisiin törmäilyihin ja sattumuksiin perustuvaa komiikkaa. Tyypillinen esimerkki siitä on kermakakun litistäminen jonkun kasvoihin. Lähinnä sitä on käytetty vanhoissa mykkäfilmikomedioissa ja nykyään varsinkin erilaisissa piirretyissä, joissa ruumiillista kipua ei oikeastaan esiinny. 

Piirretyissä esimerkiksi jotakuta kaavamaisen typerää sivuhahmoa lyödään vaikkapa nyrkillä kasvoihin, ja hetken päästä hahmo nousee typertynyt ilme naamallaan ylös. Joskus humoristisuutta tavoitellaan saman asian toistolla; tälloin vaikkapa alasin putoaa juuri nyrkistä saaneen hahmon päähän.

Sanan slapstick sanotaan juontuvan näyttelijöiden aikoinaan käyttämästä, kahdesta puuriman palasesta tehdystä apuvälineestä, jolla saatiin aikaan lyöntiä kuvaava ääni. Tunnettuja slapstick-tyyppisiä animaatioita ovat esimerkiksi Maantiekiitäjä sekä Tipi ja Sylvesteri, joissa kummassakin on perusajatuksena petoeläimen pyrkimys jahdata lintua. [Lähde: Wikipedia]
      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti