perjantai 20. huhtikuuta 2012

Realistinen pamfletti kuolemasta ja muista inhimillisistä harhoista


Tänään elämä tuntuu lottovoitolta, jota en jaksa lunastaa. Tai ehkä totuus on se, etten uskalla lunastaa sitä. Jään harmaan sarkofagini sisään ruminoimaan kuluneilla ajatuksilla, nauttimaan kulahtaneista esteettisistä kuvastoistani. Itsemurhakin on muotia, on aina ollut. Itsemurha on ihmisten laiskaa kyllästymistä tai halua osoittaa elämän teatraalinen läpinäkyvyys. Nämä kasvot putoavat yltäni lakastuneen lehden tavoin kun astun tältä näyttämöltä ulos. Kuolemaa ei ole, on vain vuodenaikoja.
  
Kaikki valinnat ovat yhtä oikeita; lähteminen, jääminen ovat lopulta sama asia. Teen tätä lähtöäni ikuisesti; olen asemalaituriin ankkuroitu kadotettu sielu odottamassa junaa, joka ei koskaan saavu – ja joka saapuu joka hetki uudelleen. En saa sementtisiä jäseniäni liikutetuksi noustakseni junaan, silti jo jossain ei niin kaukana juoksen kevättuulen kanssa kilpaa kuin oikea, elävä ihminen. 

Elän jo nyt, tässä. Harmaan sementin sisällä pyristelee jotain elävää, ihmisenmuotoista uutta. Voi luoja, kuinka olen väsynyt näihin ianikuisiin kuolemasulkeisiin. Olen jänis auton ajovaloissa ja olen valekuollut lintu: Tekemässä kuolemaa, pakenemassa kuolemaa, kuolemassa. Kuolemassa elän. Kuinka mones ikuisuus on meneillään, tätä iankaikkisesti minulle luvattua elämää? Elämää, jota en muista valinneeni... näitä kyytejä, joita sadistinen jumala tarjosi kummitusjunassa, enkelinpilke silmäkulmassaan. Enkelini, enkelini, missä olet nyt... 

Voisin mennä Pasin vastaanotolle istumaan. Siellä on miehen maulla sisustettu vastaanottohuone; rauhoittavaa, mitäänsanomatonta sinistä väriä, sitä samaa, jota on Pasin viran puolesta empaattisissa silmissä. Pasi tarkkailee minua mikroskooppinsa alla, en puhu koskaan paljoa, koska ymmärrän hänen olevan yhtä kyllästynyt kuin itse olen. Herrani, enkelini... näethän, että yritän kaikkeni olla olematta tässä, istumatta vastaanottohuoneessasi. Jos pinnistät psykiatrinsilmiäsi, voit nähdä kuinka huone kuultaa lävitseni. Kerrot, että olennaista on, minkälaisia ihmissuhteita saan luotua... että ovatko ne epävakaita ja hyväksikäyttäviä, vai rakentavia. Vastaan, että minulla on rakentavia ihmissuhteita kyllä. 

Ihmissuhteeni rakentavat tikapuita taivaaseen, jonne pakenen elämään maanpaossa. Elämä maanpäällä on lakastunutta. (Vaikka kuolemaa ei ole, on vain vuodenaikoja.) Taivaassa istun jo ylösnousseiden mestareiden, taitelijoiden ja suurmiesten seurassa. Olen ikuisesti poissaolevana rakastettu, itseltäni ja toisilta paennut. 

Ei liene yllätys, ettei kaltaiseni intohimoinen romantikko ja idealisti kykene ottamaan inhimillistä rakkautta tosissaan. Inhimillinen rakkaus on pelkkää heijastusta, usein vääristyneen peilin tuottamaa sellaista. Todellisen rakkauden kohteena oleminen on mahdotonta, mahdollista on vain olla rakkaus. Kun kieltäydyn inhimillisestä rakkaudesta, kieltäydyn kohteena olemisesta, kieltäydyn (vääristävistä) peileistä, kieltäydyn epätäydellisyydestä, kieltäydyn inhimillisyydestä, kieltäydyn elämästä. Inhimillisestä kieltäytyminen on kuoleman valitsemista, taivaspaikan petaamista vielä lihaan syntymättömälle sielulle. 

Ihmisellä vaikuttaisi olevan kaksi vaihtoehtoa: Upota harhaisen idealistiseen unimaailmaan tai heittäytyä ihmiseksi lihan näyttämöille, epätäydellisenä ja siksi todellisena. Todellisuudessa vaihtoehtoja on loputtomasti... haluan saada kaikki sävelet soimaan yhtäaikaa. Ymmärsin laulamisen yhteydessä, että matalien sävelten avaaminen saa korkeimman rekisterin soimaan kirkkaimpana. Astun siis korkokengissä sikolättiin, kuten äidin äidin äitini. Olen pian polviani myöten paskassa ja siinä on jotain ylevää. Haluan heittäytyä lihan näyttämöille ihmiseksi, enkelini, enkelini!

Nomi Kitinprami

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti