perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pohjalla



Vanha ystävä tuli käymään. En olisi ikinä uskonut antavani toisen ihmisen todistaa sitä, kun kaikki sortuu. Sanoin, etten ole se ihminen, joka luulin olevani. ”Et tälläkään kertaa”, hän sanoi. Totesin, etten ole sen kummempi kuin isä. ”Tavallaan se on totta”, hän sanoi. Välttelin katsomasta silmiin, koska häpesin. Häpesin, että olin vain... ihminen.

En ole koskaan saanut katsoa viattomin silmin sitä näkyä, kun mies kulkee käsikädessä lapsen kanssa. Viattomuuden puute ei ole ollut miehissä, vaan omissa silmissäni, kokemuksissani. Olen tahrattu, vereen ja mutaan sotkettu. En ole halunnut, että kukaan näkisi minua tällaisena.  En ole sietänyt nähdä itse itseäni  -  likaisena, todellisena.

Näen nyt kirkkaammin, ettei minun ja vanhempieni välinen vanha sopimus sido minua enää. Minun piti loistaa merkiksi siitä, että meidän perheessä oli kaikki hyvin. Piti kätkeä huuto sisäänpäin. Nyt tähteni on kyynelissä ja veressä sammunut, loppuunpalanut. Tuhkasta nousee pikkutytön naurua, se haluaa päästä vihdoin aurinkoon leikkimään. Sitä ennen minulla on asiaa äidille ja isille.        




1 kommentti:

  1. Kiitos tästä tekstistä, etenkin viimeinen kappale kosketti todella.

    -Anna

    VastaaPoista