tiistai 3. huhtikuuta 2012

Bedtime stories

On öitä jolloin hereillä pysyminen ja nukkumaan meneminen vaativat yhtä suuren verran rohkeutta. Tällaisina öinä toivoo, että fysiikan lait lakkaisivat yht' äkkiä vaikuttamasta: että suuri näyttämömestari kompastuisi äänekkäästi lavasteeseen ja repäisisi reijän esirippuun. Että vastapäisen kerrostalon ikkunoiden valot syttyisivät uudelleen, vaikka tunteja aikaisemmin olit todistanut niiden sammumista - yksi kerrallaan. 

Jan-Luc Nancyn mukaan ihmiset jakavat vain sen, mitä eivät jaa - ihmiset jakavat kokemuksen keskinäisestä outoudestaan, sovittamattomuudestaan, muukalaisuudestaan. Jaan vastapäisen naapuritalon asukkaiden kanssa ainoastaan sen, etten jaa heidän kanssaan mitään. Silti heidän iltatoimiensa rytmi, valojen sammuttaminen nukkumaanmenon merkiksi, edustaa minulle toisen läsnäoloa. 

Asutan tätä pientä, vetoista komeroani vanhan ja itsetärkeän majakanvartijan asenteella. Olen viimeinen valonkantaja. Jos ikkunani valo lakkaisi loistamasta, naapurustoni valtamerilaivat suistuisivat ulos kartaltaan, maailma radaltaan. Pimeys siirtyisi sisään ja jättäisi ikkunan auki muukalaiselle. 

Toisaalta valon kantaminen käy raskaaksi, jos sitä kantaa vain itselleen ja oman pelkonsa tähden. Hassua kuinka, yksinäisyytensä erottaa viiltävimmin tuntiessaan yhteyttä. Vaikka (ja koska) olin aina muukalainen, tiesin, että minulla olisi jotain jaettavaa - pimeässä vietetyt yöt totuttivat katsomaan muukalaista silmästä silmään. 

(On aika sammuttaa valot.) 


Strix, strix, strix

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti