perjantai 20. huhtikuuta 2012

Tunnustuksia rakkaudesta

Olen katkera ihmisille siitä, etten ole antanut heidän rakastaa itseäni. Olen hylännyt ihmisten rakkauden vääränä peilinä, imeliin eleisiin kätkettynä myrkkynä, naiivina tunteellisuutena. Minä, tunneihminen ja romantikko... oikeammin oppikirjaromantikko, eskapisti ja kylmä tiedemiesnainen, joka on pitänyt elämää mikroskooppinsa alla, toista ihmistä atropologisena kokeena, omaa itseä analyyttisinä sepitteinä, tarinoina vailla lihaa ja verta.

Toinen ihminen ei ole koskaan varsinaisesti ollut rakkauden riskin arvoinen, en ole pitänyt itseäni riskin arvoisena. Mikä riski on rakkaudessa? Riski on, että tulee nähdyksi. Riski on katse, kosketus, yhteys jota ei voi hallita. Riski on, että tulee piilostaan ulos uskaltautuneena saalistetuksi, tai eläväksi. Elämä ja toisen ihmisen syli on ollut minulle kannattamattomana hylätty uhkayritys.

Lapsena opin piiloutumaan väärältä rakkaudelta pääni sisäiseen maailmaan. Ehkä sen vuoksi rakkaussuhteeni ovat tähänkin mennessä tapahtuneet pitkälti oman pääni sisällä. Toinen ihminen lihaa ja verta olevana realiteettina on ollut usein liian suuri uhka, näen sen nyt.

Mitä olisi lakata kertomasta tarinoita itsestä ja toisesta ja antaa ruumiiden puhua? Mitä olisi heittäytyä yhteyteen, jonka henki synnyttää lihassa... Kosketus läpäisee kaiken ihmisen olemuksessa; kun kosketat varvasta, tunnet sen päälaellasi, rinnallasi, koko ruumiillasi, mielelläsi, sydämelläsi. Kosketuksessa kieli hajoaa ja tekee tilaa sille, jolle ei ole nimeä... kuten sinulle ja minulle.        

Realistinen pamfletti kuolemasta ja muista inhimillisistä harhoista


Tänään elämä tuntuu lottovoitolta, jota en jaksa lunastaa. Tai ehkä totuus on se, etten uskalla lunastaa sitä. Jään harmaan sarkofagini sisään ruminoimaan kuluneilla ajatuksilla, nauttimaan kulahtaneista esteettisistä kuvastoistani. Itsemurhakin on muotia, on aina ollut. Itsemurha on ihmisten laiskaa kyllästymistä tai halua osoittaa elämän teatraalinen läpinäkyvyys. Nämä kasvot putoavat yltäni lakastuneen lehden tavoin kun astun tältä näyttämöltä ulos. Kuolemaa ei ole, on vain vuodenaikoja.
  
Kaikki valinnat ovat yhtä oikeita; lähteminen, jääminen ovat lopulta sama asia. Teen tätä lähtöäni ikuisesti; olen asemalaituriin ankkuroitu kadotettu sielu odottamassa junaa, joka ei koskaan saavu – ja joka saapuu joka hetki uudelleen. En saa sementtisiä jäseniäni liikutetuksi noustakseni junaan, silti jo jossain ei niin kaukana juoksen kevättuulen kanssa kilpaa kuin oikea, elävä ihminen. 

Elän jo nyt, tässä. Harmaan sementin sisällä pyristelee jotain elävää, ihmisenmuotoista uutta. Voi luoja, kuinka olen väsynyt näihin ianikuisiin kuolemasulkeisiin. Olen jänis auton ajovaloissa ja olen valekuollut lintu: Tekemässä kuolemaa, pakenemassa kuolemaa, kuolemassa. Kuolemassa elän. Kuinka mones ikuisuus on meneillään, tätä iankaikkisesti minulle luvattua elämää? Elämää, jota en muista valinneeni... näitä kyytejä, joita sadistinen jumala tarjosi kummitusjunassa, enkelinpilke silmäkulmassaan. Enkelini, enkelini, missä olet nyt... 

Voisin mennä Pasin vastaanotolle istumaan. Siellä on miehen maulla sisustettu vastaanottohuone; rauhoittavaa, mitäänsanomatonta sinistä väriä, sitä samaa, jota on Pasin viran puolesta empaattisissa silmissä. Pasi tarkkailee minua mikroskooppinsa alla, en puhu koskaan paljoa, koska ymmärrän hänen olevan yhtä kyllästynyt kuin itse olen. Herrani, enkelini... näethän, että yritän kaikkeni olla olematta tässä, istumatta vastaanottohuoneessasi. Jos pinnistät psykiatrinsilmiäsi, voit nähdä kuinka huone kuultaa lävitseni. Kerrot, että olennaista on, minkälaisia ihmissuhteita saan luotua... että ovatko ne epävakaita ja hyväksikäyttäviä, vai rakentavia. Vastaan, että minulla on rakentavia ihmissuhteita kyllä. 

Ihmissuhteeni rakentavat tikapuita taivaaseen, jonne pakenen elämään maanpaossa. Elämä maanpäällä on lakastunutta. (Vaikka kuolemaa ei ole, on vain vuodenaikoja.) Taivaassa istun jo ylösnousseiden mestareiden, taitelijoiden ja suurmiesten seurassa. Olen ikuisesti poissaolevana rakastettu, itseltäni ja toisilta paennut. 

Ei liene yllätys, ettei kaltaiseni intohimoinen romantikko ja idealisti kykene ottamaan inhimillistä rakkautta tosissaan. Inhimillinen rakkaus on pelkkää heijastusta, usein vääristyneen peilin tuottamaa sellaista. Todellisen rakkauden kohteena oleminen on mahdotonta, mahdollista on vain olla rakkaus. Kun kieltäydyn inhimillisestä rakkaudesta, kieltäydyn kohteena olemisesta, kieltäydyn (vääristävistä) peileistä, kieltäydyn epätäydellisyydestä, kieltäydyn inhimillisyydestä, kieltäydyn elämästä. Inhimillisestä kieltäytyminen on kuoleman valitsemista, taivaspaikan petaamista vielä lihaan syntymättömälle sielulle. 

Ihmisellä vaikuttaisi olevan kaksi vaihtoehtoa: Upota harhaisen idealistiseen unimaailmaan tai heittäytyä ihmiseksi lihan näyttämöille, epätäydellisenä ja siksi todellisena. Todellisuudessa vaihtoehtoja on loputtomasti... haluan saada kaikki sävelet soimaan yhtäaikaa. Ymmärsin laulamisen yhteydessä, että matalien sävelten avaaminen saa korkeimman rekisterin soimaan kirkkaimpana. Astun siis korkokengissä sikolättiin, kuten äidin äidin äitini. Olen pian polviani myöten paskassa ja siinä on jotain ylevää. Haluan heittäytyä lihan näyttämöille ihmiseksi, enkelini, enkelini!

Nomi Kitinprami

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Panzer-man, panzer-man, O You!


You do not do, you do not do
Any more, black shoe
In which I have lived like a foot
For thirty years, poor and white,
Barely daring to breathe or Achoo.

Daddy, I have had to kill you.
You died before I had time---
Marble-heavy, a bag full of God,
Ghastly statue with one gray toe
Big as a Frisco seal

And a head in the freakish Atlantic
Where it pours bean green over blue
In the waters off the beautiful Nauset.
I used to pray to recover you.
Ach, du.

In the German tongue, in the Polish town
Scraped flat by the roller
Of wars, wars, wars.
But the name of the town is common.
My Polack friend

Says there are a dozen or two.
So I never could tell where you
Put your foot, your root,
I never could talk to you.
The tongue stuck in my jaw.

It stuck in a barb wire snare.
Ich, ich, ich, ich,
I could hardly speak.
I thought every German was you.
And the language obscene

An engine, an engine,
Chuffing me off like a Jew.
A Jew to Dachau, Auschwitz, Belsen.
I began to talk like a Jew.
I think I may well be a Jew.

The snows of the Tyrol, the clear beer of Vienna
Are not very pure or true.
With my gipsy ancestress and my weird luck
And my Taroc pack and my Taroc pack
I may be a bit of a Jew.

I have always been scared of you,
With your Luftwaffe, your gobbledygoo.
And your neat mustache
And your Aryan eye, bright blue.
Panzer-man, panzer-man, O You ----

Not God but a swastika
So black no sky could squeak through.
Every woman adores a Fascist,
The boot in the face, the brute
Brute heart of a brute like you.

You stand at the blackboard, daddy,
In the picture I have of you,
A cleft in your chin instead of your foot
But no less a devil for that, no not
Any less the black man who

Bit my pretty red heart in two.
I was ten when they buried you.
At twenty I tried to die
And get back, back, back to you.
I thought even the bones would do.

But they pulled me out of the sack,
And they stuck me together with glue.
And then I knew what to do.
I made a model of you,
A man in black with a Meinkampf look

And a love of the rack and the screw.
And I said I do, I do.
So daddy, I'm finally through.
The black telephone's off at the root,
The voices just can't worm through.

If I've killed one man, I've killed two ---
The vampire who said he was you
And drank my blood for a year,
Seven years, if you want to know.
Daddy, you can lie back now.

There's a stake in your fat black heart
And the villagers never liked you.
They are dancing and stamping on you.
They always knew it was you.
Daddy, daddy, you bastard, I'm through.

(Sylvia Plath 1932 - 1963)

Pitkällä kotimatkalla



Siinä talossa on monta huonetta ullakolla ja yhden huoneen kohdalla on musta aukko. Olen kulkemassa portaita tuolle ullakolle edelleen. Joskus tähän kuvaan sekoittuu joku toinen aika ja paikka, satoja vuosia sitten, jossain bordellissa. Tuossa bordellissa kaikuu  miehen raskaiden kantojen tasainen tahti pitkissä portaissa. Kuljettuaan portaat mies kävelee tutun oven taakse, murtautuu väkisin sisään ja liimaa raivosta kuumat kätensä naisen kaulan ympärille. Addrenaliinista juopunut mieskeho puristaa hengen ulos pehmeästä naisenkehosta, eloton ruumis jää sängylle makaamaan kuin ihmiskasvoinen räsynukke. 

Herään jonkun pikkutytön kehossa, eletään 1990-lukua. Äiti on ollut pitkään poissa kotoa, olen viettänyt yöt isän kanssa mustassa aukossa, samassa sängyssä. Äiti tuo matkalta tuliaiseksi mollamaijan ja kertoo, että silläkin on ollut lapsena sellainen. Samaistun nukkeen ja vihaan äitiä, koska äiti antaa nuken nyt minulle. Myöhemmin teini-ikäisenä poltan nuken silmät puhki... mitä enemmän yritän olla katsomatta, sitä vahvemmin kuitenkin näen. 

Myöhemminkin haaveilen itseni tottuneesti toiseen aikaan ja paikkaan... musta aukko on ajassa satoja vuosia sitten, jossain muualla, poissa. Mustassa aukossa olen joku toinen: vahva ja voimakas miehen keho, jonka addrenaliini puristaa henkeni kauas räsynuken heikosta ruumista; kaukaisiin näytöksiin, maata kiertävälle radalle ja edemmäs. Jossain lähellä Siriusta pikkutytön henki lepää edelleen avaruuden lohduttavassa kohdussa ja kyselee, onko jo turvallista palata kotiin.        




 

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pohjalla



Vanha ystävä tuli käymään. En olisi ikinä uskonut antavani toisen ihmisen todistaa sitä, kun kaikki sortuu. Sanoin, etten ole se ihminen, joka luulin olevani. ”Et tälläkään kertaa”, hän sanoi. Totesin, etten ole sen kummempi kuin isä. ”Tavallaan se on totta”, hän sanoi. Välttelin katsomasta silmiin, koska häpesin. Häpesin, että olin vain... ihminen.

En ole koskaan saanut katsoa viattomin silmin sitä näkyä, kun mies kulkee käsikädessä lapsen kanssa. Viattomuuden puute ei ole ollut miehissä, vaan omissa silmissäni, kokemuksissani. Olen tahrattu, vereen ja mutaan sotkettu. En ole halunnut, että kukaan näkisi minua tällaisena.  En ole sietänyt nähdä itse itseäni  -  likaisena, todellisena.

Näen nyt kirkkaammin, ettei minun ja vanhempieni välinen vanha sopimus sido minua enää. Minun piti loistaa merkiksi siitä, että meidän perheessä oli kaikki hyvin. Piti kätkeä huuto sisäänpäin. Nyt tähteni on kyynelissä ja veressä sammunut, loppuunpalanut. Tuhkasta nousee pikkutytön naurua, se haluaa päästä vihdoin aurinkoon leikkimään. Sitä ennen minulla on asiaa äidille ja isille.        




keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Slapstick!


Minne menen sitten kun Bach alkaa kuulostaa hissimusiikilta, kun pienten mustien merkkien rakentama heikko minuus tippuu kirjain kirjaimelta paperilta pois? Kun universumin värien spektri kimmeltää kevätlumessa ja näky on yhtä poetisoiva kuin sian persereikä? Olen kyllästynyt tähän mutaisten apinoiden planeettaan, koska en kestä itseäni mutaisena apinana. Ihmisyys on todellista, eikä siihen auta buddhat, bachit, kalervo palsat, mozartit, van goghit, jeesukset tai muutkaan poissaolevina rakastetut kanssaeläjät.

Ihmisyyttä on elää lihassa ja veressä. Se on myös vapautta valita, miten suhtaudun niihin banaaninkuoriin, joita tälle näyttämölle on aseteltu jokaisen askeleeni alle. Ihmisyys on kypsymistä. Kypsyessään ihminen hakee tasapainoaan tragedian ja komedian trapetsinarulla. Pikaisin tie komediaan on lyödä löylyä tragedialle: Straussin imelä valssi soi taustalla kun sankarimme huojuu tragedian päässä narua: Ollako vai eikö olla?  Eikö näihin väsyneisiin vuorosanoihin saada jo vaihtelua...  

Lihaa ja vertaan ei voi kuitenkaan kokea pelkkänä transsendenttina näyttämöllepanona. Lihassa ja veressä kärsiminen ei ole mitään vitun metafysiikka  - jos sallinet vulgaarin ilmaisun, rakas Friday.  Kärsimys on lihan kokemus,  jonka selittäisi mielummin uneksi,  fantasiaksi tai oikeastaan miksi vain, paitsi siksi mikä se on. 

Kärsimys  on tunne siitä, että jotain painavaa on päällä, eikä pysty liikkumaan. Se on kuolemista  keskellä yötä omassa sängyssään ja myöhemmin kaupan kassalla, kirkkaana kesäpäivänä, lapsen naurussa. Kärsimys on huudon mykkyys, sisäänpäin purkautuva tulivuori, sisuskaluihin kaadettu cyanidi... tunne kehon raiskaamisesta, silpomisesta.  

Olen ajatellut isää viimepäivinä. Olen ajatellut, että avaisin suuni. Kysyisin tietäisikö isä, miksi olen surullinen. Isä, kerrohan... Eikö me kerrankin voitaisi puhua, lakata näyttelemästä tässä mykkäfilmissä? Hassua, että isä soitti äsken. Isä kuulosti niin normaalilta, ikäänkuin se olisi edelleen matkalla töistä kotiin, kaksikymmentä vuotta sitten. Kysyin, mitä isälle kuuluu. Isä vastasi, että sen elämä on samaa paskaa...  Sen sijaan minä olen vielä niin nuori, että minulla on mahdollisuus - isä sanoi. Minulla on mahdollisuus löytää hyvä elämä isänkin puolesta. Kysyin, että miksiköhän olen silti niin surullinen. Se sanoi, että minun pitäisi löytää poikaystävä. Minä vastasin, ettei poikaystävä auta tähän. ”Et sä ole mikään poikkeus”, isä sanoi lopulta.

Straussin imelä valssi soi taustalla kun näytelmän sankari löytää itsensä haaksirikkoutuneena autiolta saarelta. Yhtään elävää sielua ei ole näköpiirissä, jumalista puhumattakaan. Pitääkseen itsensä järjissään hän alkaa kertoa itselleen tarinaa näytelmästä, jonka päähenkilö kerta toisensa jälkeen liukastuu banaaninkuoreen. Hätä ei ole tämännäköinen, rakas Friday, kyseessä on pelkkä slapstick-komedia*.


Robinson ja Friday


Slapstick on yliammuttuihin fyysisiin törmäilyihin ja sattumuksiin perustuvaa komiikkaa. Tyypillinen esimerkki siitä on kermakakun litistäminen jonkun kasvoihin. Lähinnä sitä on käytetty vanhoissa mykkäfilmikomedioissa ja nykyään varsinkin erilaisissa piirretyissä, joissa ruumiillista kipua ei oikeastaan esiinny. 

Piirretyissä esimerkiksi jotakuta kaavamaisen typerää sivuhahmoa lyödään vaikkapa nyrkillä kasvoihin, ja hetken päästä hahmo nousee typertynyt ilme naamallaan ylös. Joskus humoristisuutta tavoitellaan saman asian toistolla; tälloin vaikkapa alasin putoaa juuri nyrkistä saaneen hahmon päähän.

Sanan slapstick sanotaan juontuvan näyttelijöiden aikoinaan käyttämästä, kahdesta puuriman palasesta tehdystä apuvälineestä, jolla saatiin aikaan lyöntiä kuvaava ääni. Tunnettuja slapstick-tyyppisiä animaatioita ovat esimerkiksi Maantiekiitäjä sekä Tipi ja Sylvesteri, joissa kummassakin on perusajatuksena petoeläimen pyrkimys jahdata lintua. [Lähde: Wikipedia]
      

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Bedtime stories

On öitä jolloin hereillä pysyminen ja nukkumaan meneminen vaativat yhtä suuren verran rohkeutta. Tällaisina öinä toivoo, että fysiikan lait lakkaisivat yht' äkkiä vaikuttamasta: että suuri näyttämömestari kompastuisi äänekkäästi lavasteeseen ja repäisisi reijän esirippuun. Että vastapäisen kerrostalon ikkunoiden valot syttyisivät uudelleen, vaikka tunteja aikaisemmin olit todistanut niiden sammumista - yksi kerrallaan. 

Jan-Luc Nancyn mukaan ihmiset jakavat vain sen, mitä eivät jaa - ihmiset jakavat kokemuksen keskinäisestä outoudestaan, sovittamattomuudestaan, muukalaisuudestaan. Jaan vastapäisen naapuritalon asukkaiden kanssa ainoastaan sen, etten jaa heidän kanssaan mitään. Silti heidän iltatoimiensa rytmi, valojen sammuttaminen nukkumaanmenon merkiksi, edustaa minulle toisen läsnäoloa. 

Asutan tätä pientä, vetoista komeroani vanhan ja itsetärkeän majakanvartijan asenteella. Olen viimeinen valonkantaja. Jos ikkunani valo lakkaisi loistamasta, naapurustoni valtamerilaivat suistuisivat ulos kartaltaan, maailma radaltaan. Pimeys siirtyisi sisään ja jättäisi ikkunan auki muukalaiselle. 

Toisaalta valon kantaminen käy raskaaksi, jos sitä kantaa vain itselleen ja oman pelkonsa tähden. Hassua kuinka, yksinäisyytensä erottaa viiltävimmin tuntiessaan yhteyttä. Vaikka (ja koska) olin aina muukalainen, tiesin, että minulla olisi jotain jaettavaa - pimeässä vietetyt yöt totuttivat katsomaan muukalaista silmästä silmään. 

(On aika sammuttaa valot.) 


Strix, strix, strix