maanantai 12. maaliskuuta 2012

Nostalgiasta


Nostalgia tarkoittaa kirjaimellisesti koti-ikävää. Nostalgia oli yksi syy siihen, miksi lähdin lukemaan historiaa. Tunnistin (ja tunnistan) itseni menneessä. Tässä nostalgiassani en arvota menneisyyttä sen jalommaksi kuin nykyaikaakaan. Kun tunnistan itseni menneisyydessä, en tunnista itseäni pelkästään sen jaloissa muodoissa, vaan myös brutaaleissa, alkukantaisissa ja ns. pimeissä muodoissa.

Nykyajassa olen kuitenkin tuntenut oloni usein kodittomaksi. Pahimmillaan (ja parhaimmillaan) nykyaika on tuntunut synteettiseltä huvipuistolta, jonka tahattoman koomisessa kummitusjunassa istuminen puuduttaa.  Nykyaika on kuitenkin kaikessa näennäisessä perverssiydessään ja keinotekoisuudessaan täydellinen. Jokainen epookki on ollut omalla tavallaan käsittämätön -  sekä uusi ja vanha yhtä aikaa. Ihmiset eivät myöskään ole väsyneet kauhistelemaan sitä maailmaa, jonka he ovat itse luoneet. Tietty dystooppisuuden ja kaaoottisuuden tuntu on kuitenkin lisääntynyt sitä mukaa, mikä voimallisemmin parempaa ja hallittua maailmaa on yritetty luoda.   

Länsimaisen modernismin unelma oli luoda tieteellisesti tiedetty, teknisesti suunniteltu ja järjestelmällisesti toteutettu uusi uljas maailma. Sittemmin huomattiin, että modernismin ponnistelut kantoivat nurinkurista hedelmää: pyrkimys tietämisen ja suunnittelun kautta toteutettuun hallintaan teki samalla näkyväksi tällaisen hallinnan rajallisuuden. Monet insinööritieteen huippusaavutukset alkoivat tuottaa päinvastaisia tuloksia, mitä suunniteltiin. Tieteelliset edistysaskeleet ja päivitetty, moderni ihmiskuva auttoivat - muun muassa kahden maailmansodan muodossa - manifestoimaan entistä laajemmassa skaalassa ihmismielen irrationaalisen potentiaalin sekä arkaaisen ja alitajuisen (myös eläimellisen) pohjavirran. Aikalaisittain tämä oli tragedia, mutta ehkä nykyihmisellä on tarpeeksi huumoria myöntää, että aaltojen jylhä korkeus ja pohjavirta sisältyivät toisiinsa.

Koska menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat tosiasiassa samaa rajatonta, ei-lineaarista ajan virtaa, kohdistuu tavallaan menneisyyteen katsova katse väistämättä aina myös nykyisyyteen (ja tulevaisuuteen). Tässä mielessä menneisyyteen luotu nostalginen katse on kuin kuvajaisensa etsimistä oman silmänsä verkkokalvolta. Ihminen etsii itseään sen kameran objektiivista, jota hän pitää omassa kädessään. 


Menneisyys on kuitenkin se imaginaarinen ja pakollinen perspektiivi, jonka ihmistietoisuus tarvitsee tavoittaakseen nykyisyyden ja tulevaisuuden perspektiivin. Nostalgia on tässä mielessä koti-ikävää nykyisyyteen, tulevaisuuteen ja lopulta ajan tuolle puolen; siihen leikkauspisteeseen, jossa inhimillinen perspektiivi ja aika-avaruus hajoavat ja jäljellä on vain kaiken kokeva tietoisuus, kaikkialle näkevä silmä.


Proto-kamera, camera obscura (latinaksi 'pimeä kammio') oli nimensä mukaisesti  pimeä kammio. Kammion seinässä  oli pieni reikä, josta kuva heijastettiin vastapäiselle seinälle. Mitä olisikaan ajatella laatikon ulkopuolella? Sitä mietti Platonkin luolavertauksessaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti