keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Musiikkitunnilla


”Minutkin saavuttaa valo, puhkean kukkaan ja
minun ruumiini soi;
kevään avaaman hetken olen soitin
hellissä käsissä
liikettä, joka valaisee naurulla
avaruuden yön.”

(Leif Färding: Maailmaa minä rakastan 1971)





Muistan seisoneeni pikkutyttönä pianon vieressä kun isä soitti Toccatta et Fugaa. Myöhemmin tajusin, että tuossa musiikissa tunnettu rakkaus oli tavallaan ainut rakkaus, jonka isän kanssa jaoimme. Silti se oli enemmän, mitä olisin voinut ikinä kuvitella. Vaikka myöhemmin pakenin isää ja vihasin isää, palasin aina noissa sävelissä sinne, missä oli pelkkä puhdas rakkaus ja sielujen ystävyys. Noissa sävelissä ylitimme maallisen ajan, tilan ja muodon – ja sen kuilun, jonka nämä elementit olivat repäisseet olemuksiemme välille. Bach on edelleen vastaansanomattomin todiste siitä, että isä rakasti minua.  

Nuori Mozart klavierin äärellä. "Why would God choose such an obscene child to be his instrument?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti