keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Manala

Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä (...)
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)

Olen osannut löytää kärsimyksestä mieltä, koska jollain tasolla olen aina tiennyt, että se on kolikkoni toinen puoli - jakamattomassa yhteydessä elämänilooni, ekstaattiseen lapsenomaisuuteen ja sydämeni rauhalliseen pohjavirtaan. On kuitenkin kärsimystä, johon sukellettuaan hukkaa kaikki suuntaviitat ja referenssit.... tuolla kärsimyksellä ei ole mieltä. Tuo kärsimys vie minut tunnettujen luonnonlakien tuollapuolen - painovoimattomaan koelaboratorioon, jonka armoton prässi taittaa ja oikoo vuosisatojen kuluessa vinoon kasvaneita jäseniäni. Jos tuossa koelaboratoriossa uskaltaa, ja kykenee, ajattelemaan aikaa, tietää päässeensä hetkeksi haukkaamaan happea sen ulkopuolelle. Mieleen nousee automaattisesti kysymyksiä kuten: Kuinka kauan vielä tätä jatkuu? Entä jos mikään ei muutu? Entä, jos viiden vuoden jälkeen olen edelleen samassa paikassa? Tällaiset kysymykset ovat itsessään osoitus siitä, että sielun oikomishoito on puolitiessä - tuossa vaiheessa on vielä valmis lisäämään omaa kärsimystään kuvittelemalla sen jatkuvan tulevaisuudessakin. Taipuminen tapahtuu siinä pisteessä, kun kuvittelu lakkaa, mahdollisten maailmojen (niiden joissa kärsii, tai ei kärsi) rakentaminen lakkaa ja olemus raukeaa nyt-hetken ja elämän väistämättömyyden edessä. 

Itsemurhaa pakokeinona harkitsevia saattaa häiritä aavistus siitä, että ehkei elämää pääse pakoon kuolemassakaan. Itsemurha ei tuolloin näyttäydy ratkaisuna, pikemmin virkistävänä (tai idioottimaisena) valintana, joka tuo matkaan uuden käänteen - kiertotien ehkä. Tai kenties itsemurha on sittenkin reset-nappi, jota voi painaa tajutessaan, että naiivi ja uhkarohkea sielu otti tällä kertaa liian suuren taakan kannettavaksi.

Sanotaan, ettei jumala anna kenellekään sellaista taakkaa, jota ei tämä ei jaksaisi kantaa. Tavallaan se on totta, koska ihmisellä on potentiaali taipua rajattomasti. Taakan kantamiseen kuitenkin kyllästyy. Tuolloin voi  painaa reset-nappia ja toivoa kevyempää taakkaa rajan takana. Itsemurhaan päätynyt runoilija Leif "Lefa" Färding  koki, että hänen matkansa jatkaminen peräti edellytti rajan taakse siirtymistä. Itsemurha ei siis hänelle ollut kiertoreitti, vaan suorin tie:

”Olen vanha, nuori soturi, joka on epäonnistunut elämäntehtävässään ja katson itsemurhan eettisesti oikeutetuksi kohdalleni. Tuolla puolen on varmaan olosuhteet jatkaa matkaani ikuiseen uneen.”

Lefalle jääminen merkitsi kiertoreittiä. Hän katsoi juuttuneensa maan päällä jonkilaisen infernaaliseen kärsimys-looppiin. Lefa ei kuitenkaan tulkinnut omaa kärsimystään merkiksi sielunsa elämänvoimasta, vaan päätyi kärsimyksensä johdosta lopulta pitämään itseään jonkinlaisena sielullisena epäluomana, kuolleena sieluna: 

”Koska en enää kykene toimimaan sielutietoisuudessa, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei enää ole merkitystä. Katson olevani kuollut sielu, joka on okkulttisesti palanut.”

 Gonzojournalisti Hunter S. Thomson suhtautui rajan taakse lähtemiseen puolestaan arkisemmin ja vähemmän traagisella otteella:

"No More Games. No More Bombs. No More Walking. No More Fun. No More Swimming. 67. That is 17 years past 50. 17 more than I needed or wanted. Boring. I am always bitchy. No Fun - for anybody. 67. You are getting Greedy. Act your old age. Relax - This won't hurt."

 Elämä ei ole enää kivaa, tai sitä, mitä siltä haluaisi, joten voi poistua - ikään kuin lähtisi takaoven kautta tylsiksi käyneistä bileistä. Hunter S. Thompson oli vanha koira, joka ei sietänyt niitä temppuja, joita alkoi vanhalla iällä oppia. Tai ehkä hän oli vanha koira, joka ei jaksanut enää oppia uusia.

En voi kuitenkaan koskaan tietää mistä näissä itsemurhissa oli kysymys... arvuutteluni kuvastavat vain hätäistä yritystäni ymmärtää omaa kulahtanutta juhlatunnelmaani ja omaa kärsimättömyyttäni  ikuiselta tuntuvan kiertoreittini edessä. Siksi olen päättänyt pysähtyä ja luopua taakasta. Taakasta luopuminen edellyttää kuitenkin taakkansa tuntemista. Taakkansa tunteminen on puolestaan (menneen) itsensä tuntemista, ja lopulta tuosta itsestään luopumista.

Kärsimyksestä puhuminen on epätrendikästä. Kärsimys on osa varjopuolta, joka virallisen ihmisyyden kuvasta on jätetty pois. Nykyihminen kulkee ilman varjoaan, kuin haamu tai hologrammi. Kärsimys on kuitenkin inhimillisen elämän olosuhde, jonka täydellinen puuttuminen kertoo joko ihmisen täydellisestä kirkastumisesta (valaistuminen) tai vain ihmisen kyvystä elää jonkinlaisessa kroonisessa itsepetoksessa. Kärsimyksen kirkastaminen, sielun alkemia, on kiinnostanut ihmisiä pitkään. Keskiaikaiset mystikkonaiset suutelivat spitaalisten haavoja tavoitellessaan kirkastumista. Jung katsoi, että ihmisen kehittyminen kokonaiseksi sieluksi edellytti kärsivän itsensä ja varjoitsensä kohtaamista.

Monissa uskonnoissa alamaailma edustaa vaarallista, mutta hedelmällistä paikkaa, jonne on laskeuduttava, mikäli mielii maistaa voimallisemman ja todellisemman olemuspuolensa nektaria.  Kukaan ei kuitenkaan palaa alamaailmasta kertomaan, minkälaista siellä on - koska olet itse aina ensimmäinen, joka alamaailmaasi laskeutuu. Manala on kiertoreitti ja suorin tie kotiin.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti