torstai 2. helmikuuta 2012

Prologi mädästä omenasta/ erään syömishäiriön anatomia

Helmikuu, armon vuonna 2012

Kun hamsterini kuoli, minua ei halattu tai lohdutettu sanoin. Isä osti kaupasta suuren kasan herkkuja. Vanukas oli laiha lohtu, mutta en osannut pyytää muuta. Kun olin noin yhdeksänvuotias, äiti riuhtoi minut vaa'alle: Katsotaanpas nyt, kuinka paljon sä painatkaan. Äiti oli vihainen minulle jostain. Olin isän iso prinsessa, suu täynnä mätää omenaa.  

Vanhempien eron jälkeen aloin yksitoistavuotiaan itseni päättäväisyydellä anorektikoksi. Päätin luopua lopullisesti aikuisten tarjoamasta väärästä lohdusta.  Muistikuvassa seison keittiössä ja syön itkien banaania. Äiti pakottaa minua syömään, mätä omena juuttuu palaksi kurkkuun. Toisessa muistossa vedän trikoita jalkaan ja äiti kauhistelee, kuinka laiha olen. Se uhkaa viedä minut sairaalaan, jos laihdun enää yhtään. Sairaalassa anorektikkoja pakkoruokitaan. Ajattelen, että äiti haluaa pilata elämäni, se haluaa viedä ainoan oikean lohtuni; pidättäytymisen.

Aamuisin en meinaa saada itseäni ylös sängystä; pyörryttää, silmissä pimenee, sydän tykyttää... tuntuu, että kehoni luhistuu; tuntuu oikealta. Iltaisin juoksen pitkiä matkoja pakkasessa, välillä istun hangessa toivoen, että kuolisin siihen paikkaan. Käytän paljon samoja vaatteita, koska vain tietyissä vaatteissa näytän tarpeeksi laihalta. Saan jatkoaikaa lapsuuteni viattomuudelle, joka ei mielestäni koskaan alkanut: olen epänainen, androgyyni poikatyttö farkuissa ja poolopaidassa.  Jos syön mielestäni liikaa, teen pakonomaisesti kyykkyhyppyjä, kunnes veri maistuu suussa. Punnitsen itseni montakymmentä kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, etten varmasti ole lihonnut. Äiti kertoi, jotkut anorektikot alkavat suhtautua vartalovoiteisiin epäluuloisesti. Ne uskovat, että vartalovoiteesta imeytyy rasvaa heihin. Ajatus alkaa herättää levottomuutta.

Kun äiti ostaa irtokarkkeja lähikaupasta, sen on merkki siitä, että joudun olemaan yön yksin kotona. Eron jälkeen äiti käy paljon ulkona ja lohduttaa minua karkilla. Joka kerta, kun äiti lähtee iltaisin ulos kuulostelen askeleita rappukäytävässä, jos ne sittenkin pysähtyisivät ja alkaisivat nousta ylöspäin. Jos äiti tulisi kotiin, halaisi ja sanoisi, että ollaan tämä ilta yhdessä. Alaovi kolahtaa. Alan hiljalleen epäillä, ettei äiti ole täällä ollutkaan.

Nukun usein äidin kanssa samassa sängyssä, koska pelkään iltaisin niin paljon. Pelkään sitä, joka istuu sänkyni jalkopäässä öisin. Pelkään sitä tunnetta, kun patja painuu. Eräänä iltana saan halvauksen, enkä pysty liikkumaan. Aina välillä äiti toivottaa minut isän luokse asumaan. Olen äidin mielestä hemmoteltu kakara. Äiti vie itsemurhaan fiksoituneen pikku-prinsessan perheneuvolaan ja sanoo, että tytön ja isän välistä suhdetta pitäisi käsitellä. En ole samaa mieltä. Enkä tiedä, miksi sitä ei pitäisi käsitellä. Tiedän vain, etten saa puhua siitä, koska ei ole mitään puhuttavaa.

Sitä paikkaa, jossa olin isän prinsessa ei tuossa vaiheessa ole enää. Ensimmäisenä eron jälkeisenä iltana tajuan jättäneeni herätyskellon entiseen yhteiseen kotiin. Lähden hakemaan sitä. Tuo matka paikkaan, joka oli joskus koti, tuntuu kestävän vuosia. Paikka josta haen herätyskellon, on eri paikka kuin se, mistä lähdin. Siellä on nyt jotain uhkaavaa. En muista nähneeni isää tai veljeä siellä, mutta muistan sen mykän kauhuelokuvan ilmapiirin.

Tänään sulkeutui (tai avautui) monestuhannes ympyrä, kun toivoin jälleen olevani anorektikko - androgyyni, halusta ja materiasta vapaa eteerinen olento. Tämä toive on halua aloittaa alusta ja suorittaa pikakelaus kohtaukseen, jossa hyvän ja pahan tiedon puusta ei ole vielä syöty. Mutta se on myös  pelkoa siitä, ettei mitään ole hyvän ja pahan, mädän omenan, tuolla puolen.

Tiedän kuitenkin, että niellessäni loppuun mädän omenan, istutan lopulta omenapuun. Pisteessä, jossa sovitus tuntuu mahdottomalta, siitä tulee ainoa mahdollinen.  







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti