keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Päästä sielu kotiin keskitysleiriltä

Hello darkness my old friend

Olen satunnaisen onnen huilu. Mietin, miksi kaikki pään irti leikkaamiset, keskitysleiriin sulkemiset, kellarissa piileskelyt, heinäpelossa piileskelyt, karkuunjuoksemiset ja teloittamiset tuntuvat niinkuin ne olisivat tapahtuneet mulle joskus. Tai, että tapahtuisivat edelleen.

Satunnainen onni vierailee minussa silloin kun unohdan. En tiedä mitä unohdan ja missä määrin se unohtaminen on oikean nimensä muistamista. Miksi ihminen kiinnittyy tragediaan? Miksi ihminen on säröllä ja miksi kysyn edelleen, vaikka säröllä oleminen on jo niin tuttua. Ikään kuin olisin aina ollut se rikottu astia, joka ei kykene ottamaan vastaan sitä valoa, jota siihen kaadetaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti