keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Runoja

kaikki, kukaan ei ole siellä
ei kesämökin laiturilla ainakaan
 siellä samassa jossa
 hän muistaa ettei muista
 katson kuinka kaste helmeilee ruohonkorsissa
 on yö ilta taivas ja
mustasankaiset silmälasit on kuulla päässä
mitä minä täältä etsin ajattelee se
tarttuu valollaan kiinni turvattomiin hämähäkinseittipoikiin
minä sympatiseeraan parhaani mukaan
eikä häntä ole
lapsuutensa lämpimissä kesissä





keskellä yön radioaaltokohinaa
nousevat  laskevat sydämenlyöntiaskeleet
rappukäytävässä
 minut on tänne asetettu makaamaan kerrostalon rintaa vasten
unet näkevät minua  täällä ja
huomenna
on minun vuoroni nähdä niitä;
laitan tukan ja
lähden kaduille kävelemään
vaikka voisin lentää






syvänteessä
poissaolevan äidin mentävä
mariaanien hauta
veteen piirretyt kasvoni
heijastavat kuvia
merenpohjan pimeydestä
paikasta
jossa olennot
näyttävät
ikuisella tavalla
pelottavilta

muinaiset toisinnot
muistot
virtaavat minussa
vai
minäkö
se
olen
joka virtaa
luotaa syvyyksiä
pinnalta käsin
vai
pintako
on
se
jonne en enää saa
syvyydestä käsin
yhteyttä

kun happi loppuu
kehitän kalan keuhkot
vajoan merenpohjan
mustaan kammioon
olen omavarainen
arkkieliö
soluni muistavat vielä
miten
ilman auringonvaloa
yhteytetään

Manala

Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä (...)
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)

Olen osannut löytää kärsimyksestä mieltä, koska jollain tasolla olen aina tiennyt, että se on kolikkoni toinen puoli - jakamattomassa yhteydessä elämänilooni, ekstaattiseen lapsenomaisuuteen ja sydämeni rauhalliseen pohjavirtaan. On kuitenkin kärsimystä, johon sukellettuaan hukkaa kaikki suuntaviitat ja referenssit.... tuolla kärsimyksellä ei ole mieltä. Tuo kärsimys vie minut tunnettujen luonnonlakien tuollapuolen - painovoimattomaan koelaboratorioon, jonka armoton prässi taittaa ja oikoo vuosisatojen kuluessa vinoon kasvaneita jäseniäni. Jos tuossa koelaboratoriossa uskaltaa, ja kykenee, ajattelemaan aikaa, tietää päässeensä hetkeksi haukkaamaan happea sen ulkopuolelle. Mieleen nousee automaattisesti kysymyksiä kuten: Kuinka kauan vielä tätä jatkuu? Entä jos mikään ei muutu? Entä, jos viiden vuoden jälkeen olen edelleen samassa paikassa? Tällaiset kysymykset ovat itsessään osoitus siitä, että sielun oikomishoito on puolitiessä - tuossa vaiheessa on vielä valmis lisäämään omaa kärsimystään kuvittelemalla sen jatkuvan tulevaisuudessakin. Taipuminen tapahtuu siinä pisteessä, kun kuvittelu lakkaa, mahdollisten maailmojen (niiden joissa kärsii, tai ei kärsi) rakentaminen lakkaa ja olemus raukeaa nyt-hetken ja elämän väistämättömyyden edessä. 

Itsemurhaa pakokeinona harkitsevia saattaa häiritä aavistus siitä, että ehkei elämää pääse pakoon kuolemassakaan. Itsemurha ei tuolloin näyttäydy ratkaisuna, pikemmin virkistävänä (tai idioottimaisena) valintana, joka tuo matkaan uuden käänteen - kiertotien ehkä. Tai kenties itsemurha on sittenkin reset-nappi, jota voi painaa tajutessaan, että naiivi ja uhkarohkea sielu otti tällä kertaa liian suuren taakan kannettavaksi.

Sanotaan, ettei jumala anna kenellekään sellaista taakkaa, jota ei tämä ei jaksaisi kantaa. Tavallaan se on totta, koska ihmisellä on potentiaali taipua rajattomasti. Taakan kantamiseen kuitenkin kyllästyy. Tuolloin voi  painaa reset-nappia ja toivoa kevyempää taakkaa rajan takana. Itsemurhaan päätynyt runoilija Leif "Lefa" Färding  koki, että hänen matkansa jatkaminen peräti edellytti rajan taakse siirtymistä. Itsemurha ei siis hänelle ollut kiertoreitti, vaan suorin tie:

”Olen vanha, nuori soturi, joka on epäonnistunut elämäntehtävässään ja katson itsemurhan eettisesti oikeutetuksi kohdalleni. Tuolla puolen on varmaan olosuhteet jatkaa matkaani ikuiseen uneen.”

Lefalle jääminen merkitsi kiertoreittiä. Hän katsoi juuttuneensa maan päällä jonkilaisen infernaaliseen kärsimys-looppiin. Lefa ei kuitenkaan tulkinnut omaa kärsimystään merkiksi sielunsa elämänvoimasta, vaan päätyi kärsimyksensä johdosta lopulta pitämään itseään jonkinlaisena sielullisena epäluomana, kuolleena sieluna: 

”Koska en enää kykene toimimaan sielutietoisuudessa, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei enää ole merkitystä. Katson olevani kuollut sielu, joka on okkulttisesti palanut.”

 Gonzojournalisti Hunter S. Thomson suhtautui rajan taakse lähtemiseen puolestaan arkisemmin ja vähemmän traagisella otteella:

"No More Games. No More Bombs. No More Walking. No More Fun. No More Swimming. 67. That is 17 years past 50. 17 more than I needed or wanted. Boring. I am always bitchy. No Fun - for anybody. 67. You are getting Greedy. Act your old age. Relax - This won't hurt."

 Elämä ei ole enää kivaa, tai sitä, mitä siltä haluaisi, joten voi poistua - ikään kuin lähtisi takaoven kautta tylsiksi käyneistä bileistä. Hunter S. Thompson oli vanha koira, joka ei sietänyt niitä temppuja, joita alkoi vanhalla iällä oppia. Tai ehkä hän oli vanha koira, joka ei jaksanut enää oppia uusia.

En voi kuitenkaan koskaan tietää mistä näissä itsemurhissa oli kysymys... arvuutteluni kuvastavat vain hätäistä yritystäni ymmärtää omaa kulahtanutta juhlatunnelmaani ja omaa kärsimättömyyttäni  ikuiselta tuntuvan kiertoreittini edessä. Siksi olen päättänyt pysähtyä ja luopua taakasta. Taakasta luopuminen edellyttää kuitenkin taakkansa tuntemista. Taakkansa tunteminen on puolestaan (menneen) itsensä tuntemista, ja lopulta tuosta itsestään luopumista.

Kärsimyksestä puhuminen on epätrendikästä. Kärsimys on osa varjopuolta, joka virallisen ihmisyyden kuvasta on jätetty pois. Nykyihminen kulkee ilman varjoaan, kuin haamu tai hologrammi. Kärsimys on kuitenkin inhimillisen elämän olosuhde, jonka täydellinen puuttuminen kertoo joko ihmisen täydellisestä kirkastumisesta (valaistuminen) tai vain ihmisen kyvystä elää jonkinlaisessa kroonisessa itsepetoksessa. Kärsimyksen kirkastaminen, sielun alkemia, on kiinnostanut ihmisiä pitkään. Keskiaikaiset mystikkonaiset suutelivat spitaalisten haavoja tavoitellessaan kirkastumista. Jung katsoi, että ihmisen kehittyminen kokonaiseksi sieluksi edellytti kärsivän itsensä ja varjoitsensä kohtaamista.

Monissa uskonnoissa alamaailma edustaa vaarallista, mutta hedelmällistä paikkaa, jonne on laskeuduttava, mikäli mielii maistaa voimallisemman ja todellisemman olemuspuolensa nektaria.  Kukaan ei kuitenkaan palaa alamaailmasta kertomaan, minkälaista siellä on - koska olet itse aina ensimmäinen, joka alamaailmaasi laskeutuu. Manala on kiertoreitti ja suorin tie kotiin.  

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Ei kenenkään maa

Rakastan kaikkea, ja silloin en rakasta mitään tai ketään erityisesti. Se on aika yksinäinen tunne.

Olen liian pieni ja liian suuri ja laaja yhtäaikaa... elefantti heinäsirkan sisällä, rajaton mieli opettelemassa materian rajoja.

Kyllästyin kirjoihin, tieteeseen, kertomuksiin. Kyllästyin todenpuhujiin, monistettuihin uutisiin, kollektiivisiin kahvipöytäkeskusteluihin. Purin mantereen jalkojeni alta ja hätäännyin merestä, kunnes tajusin hukkumisenkin olevan vain yksi leikki muiden joukossa.

Voisin kuvitella, että näissä tunnelmissa usein nöyrrytään kaikkeuden edessä tai päädytään inhimillisesti lopullisiin ratkaisuihin. Olen kuitenkin liian tietoinen siitä, etten pääse elämää pakoon kuolemassakaan. Tänään ihmettelin taas sitä, mitä teen täällä. Miksi tällaisen muodon täytyi syntyä, miksi tietoisuus halusi katsoa näiden silmien kautta? Joku osa minussa sotii tätä vastaan. Olen väsynyt olemaan hereillä unessa. 

Jonain päivänä isken maahan elohopeaiset suuntaviivani ja rajapyykkini. Tämä tapahtuu sitten kun olen toipunut siitä alkujärkytyksestä, jonka oman jumalankaltaisuuden tajuaminen ihmismielessäni herättää.

Olen lopettanut ajattelun ja iskemässä käsiäni maahan. Ensin täytyy vain ajatella itselleen kädet. Takerrun vanhaan avuttomuuteen kuin hukkuva pelastusveneeseen. Että olisi referenssipintaa - edes ne kuluneet kohtaukset, joissa pikkutyttö makaa avuttomana isänsä alla.

Jatkaminen on mahdotonta - ja sellaisena se on ainut mahdollinen.

Olen ei-kenenkään maa. Täällä risteävät kaikki sukupuuttoon kuolleiden ja vielä syntymättömien muotojen hahmot, täällä tehdään ja jätetään tekemättä kaikki tehdyt ja tekemättä jätetyt teot. Olen mustaa energiaa, rajattomien sävelten meri, joka soi sitä säveltä, jota tietoisuus sillä soittaa. Olen hajonnut, kuollut ja elävämpi kuin koskaan ennen. En olisi kuvitellut, että se tuntuu tältä. Niin ei-miltään, niin miltä tahansa ja kaikelta mahdolliselta. Olen kaikki ja silloin en ole mitään tai kukaan erityisesti. Se on aika yksinäinen tunne.  



keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Päästä sielu kotiin keskitysleiriltä

Hello darkness my old friend

Olen satunnaisen onnen huilu. Mietin, miksi kaikki pään irti leikkaamiset, keskitysleiriin sulkemiset, kellarissa piileskelyt, heinäpelossa piileskelyt, karkuunjuoksemiset ja teloittamiset tuntuvat niinkuin ne olisivat tapahtuneet mulle joskus. Tai, että tapahtuisivat edelleen.

Satunnainen onni vierailee minussa silloin kun unohdan. En tiedä mitä unohdan ja missä määrin se unohtaminen on oikean nimensä muistamista. Miksi ihminen kiinnittyy tragediaan? Miksi ihminen on säröllä ja miksi kysyn edelleen, vaikka säröllä oleminen on jo niin tuttua. Ikään kuin olisin aina ollut se rikottu astia, joka ei kykene ottamaan vastaan sitä valoa, jota siihen kaadetaan.



torstai 2. helmikuuta 2012

Prologi mädästä omenasta/ erään syömishäiriön anatomia

Helmikuu, armon vuonna 2012

Kun hamsterini kuoli, minua ei halattu tai lohdutettu sanoin. Isä osti kaupasta suuren kasan herkkuja. Vanukas oli laiha lohtu, mutta en osannut pyytää muuta. Kun olin noin yhdeksänvuotias, äiti riuhtoi minut vaa'alle: Katsotaanpas nyt, kuinka paljon sä painatkaan. Äiti oli vihainen minulle jostain. Olin isän iso prinsessa, suu täynnä mätää omenaa.  

Vanhempien eron jälkeen aloin yksitoistavuotiaan itseni päättäväisyydellä anorektikoksi. Päätin luopua lopullisesti aikuisten tarjoamasta väärästä lohdusta.  Muistikuvassa seison keittiössä ja syön itkien banaania. Äiti pakottaa minua syömään, mätä omena juuttuu palaksi kurkkuun. Toisessa muistossa vedän trikoita jalkaan ja äiti kauhistelee, kuinka laiha olen. Se uhkaa viedä minut sairaalaan, jos laihdun enää yhtään. Sairaalassa anorektikkoja pakkoruokitaan. Ajattelen, että äiti haluaa pilata elämäni, se haluaa viedä ainoan oikean lohtuni; pidättäytymisen.

Aamuisin en meinaa saada itseäni ylös sängystä; pyörryttää, silmissä pimenee, sydän tykyttää... tuntuu, että kehoni luhistuu; tuntuu oikealta. Iltaisin juoksen pitkiä matkoja pakkasessa, välillä istun hangessa toivoen, että kuolisin siihen paikkaan. Käytän paljon samoja vaatteita, koska vain tietyissä vaatteissa näytän tarpeeksi laihalta. Saan jatkoaikaa lapsuuteni viattomuudelle, joka ei mielestäni koskaan alkanut: olen epänainen, androgyyni poikatyttö farkuissa ja poolopaidassa.  Jos syön mielestäni liikaa, teen pakonomaisesti kyykkyhyppyjä, kunnes veri maistuu suussa. Punnitsen itseni montakymmentä kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, etten varmasti ole lihonnut. Äiti kertoi, jotkut anorektikot alkavat suhtautua vartalovoiteisiin epäluuloisesti. Ne uskovat, että vartalovoiteesta imeytyy rasvaa heihin. Ajatus alkaa herättää levottomuutta.

Kun äiti ostaa irtokarkkeja lähikaupasta, sen on merkki siitä, että joudun olemaan yön yksin kotona. Eron jälkeen äiti käy paljon ulkona ja lohduttaa minua karkilla. Joka kerta, kun äiti lähtee iltaisin ulos kuulostelen askeleita rappukäytävässä, jos ne sittenkin pysähtyisivät ja alkaisivat nousta ylöspäin. Jos äiti tulisi kotiin, halaisi ja sanoisi, että ollaan tämä ilta yhdessä. Alaovi kolahtaa. Alan hiljalleen epäillä, ettei äiti ole täällä ollutkaan.

Nukun usein äidin kanssa samassa sängyssä, koska pelkään iltaisin niin paljon. Pelkään sitä, joka istuu sänkyni jalkopäässä öisin. Pelkään sitä tunnetta, kun patja painuu. Eräänä iltana saan halvauksen, enkä pysty liikkumaan. Aina välillä äiti toivottaa minut isän luokse asumaan. Olen äidin mielestä hemmoteltu kakara. Äiti vie itsemurhaan fiksoituneen pikku-prinsessan perheneuvolaan ja sanoo, että tytön ja isän välistä suhdetta pitäisi käsitellä. En ole samaa mieltä. Enkä tiedä, miksi sitä ei pitäisi käsitellä. Tiedän vain, etten saa puhua siitä, koska ei ole mitään puhuttavaa.

Sitä paikkaa, jossa olin isän prinsessa ei tuossa vaiheessa ole enää. Ensimmäisenä eron jälkeisenä iltana tajuan jättäneeni herätyskellon entiseen yhteiseen kotiin. Lähden hakemaan sitä. Tuo matka paikkaan, joka oli joskus koti, tuntuu kestävän vuosia. Paikka josta haen herätyskellon, on eri paikka kuin se, mistä lähdin. Siellä on nyt jotain uhkaavaa. En muista nähneeni isää tai veljeä siellä, mutta muistan sen mykän kauhuelokuvan ilmapiirin.

Tänään sulkeutui (tai avautui) monestuhannes ympyrä, kun toivoin jälleen olevani anorektikko - androgyyni, halusta ja materiasta vapaa eteerinen olento. Tämä toive on halua aloittaa alusta ja suorittaa pikakelaus kohtaukseen, jossa hyvän ja pahan tiedon puusta ei ole vielä syöty. Mutta se on myös  pelkoa siitä, ettei mitään ole hyvän ja pahan, mädän omenan, tuolla puolen.

Tiedän kuitenkin, että niellessäni loppuun mädän omenan, istutan lopulta omenapuun. Pisteessä, jossa sovitus tuntuu mahdottomalta, siitä tulee ainoa mahdollinen.