perjantai 23. marraskuuta 2012

perillä en missään 
tulin kotiin
on veden aika
sataa alas, tulla ihosta läpi, mennä sisään,
nousta maan uumenista esiin
mitään ei ole tiedettävissä
ruumis kuulee
sudenaistinsa virittänyt jumala
laskeutuu virtaan
ihmisen mieli sulaa
Niilin auringon alla

tiistai 30. lokakuuta 2012

Balladi pimeästä alushousutontusta

Tunne on kehossa, kuolemisen, säikähtämisen tunne, jäniksenä piilossa olemisen tunne, pehmeällä tavalla räjähtävä, jähmettynyt tunne, tunne tukehtumisesta, tunne jonkun seisomisesta sängyn vieressä, tunne, kun jotain peitetään paksun, pehmeän peiton alle, sitä peittoa vasten jotain todella ohutta, sitkeää. Oksennuksen hajun tunne, oksennuksen tunne muistona kurkun lihaksissa, lihaksissa muistona supistuvat ruumiinaukot, asetetaan tulppa, asetetaan sinetti, joka sen murtaa saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Nauran niin, että sattuu, nauran, tulen, niin että sattuu, en tiedä mitä tapahtuu. Päivisin kuvittelen synnyttäväni lapsen vessanpönttöön. Jos vedän sen alas, niin kukaan ei saa tietää. 

Tiedän, että talossa on valoillaan voimia, jotka pitää yrittää pitää tyytyväisenä. Lausun iltaisin nukkumaan mennessä mantran, taikasanat. Aina samassa järjestyksessä, sanatarkasti samanlaisena. Lipsumista ei siedetä, lipsuminen kutsuu paikalle sen, josta ei voi puhua. Silti iltaisin usein tunnen, kuinka se seisoo sänkyni vierellä ja tarkkailee jokaista hengenvetoani. Yritän lakata hengittämästä, esittää kuollutta. Jos olen jo valmiiksi kuollut, ei minussa ole enää mitään tapettavaa.  

Kysyin viime pitkäperjantaina isältä, että tietääkö se miksi heräsin niin usein ilman alushousuja, jotka vielä nukkumaan mennessäni olivat vielä tiukasti päälläni? Se sanoi, ettei voisi elää itsensä kanssa, jos olisi tehnyt "jotain sellaista". Joku toinen teki sen, isä. Tai ei kukaan. Kumpikaan meistä ei ollut paikalla.



 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Absolutistin hiertävät saappaat

-->
Jotain viikkoja sitten havaihduin tietoisuuteen siitä, että olen lopulta hyvin keskinkertainen ihminen. Sanoin tästä läheiselle ihmiselle, joka totesi: “mikä sun sitten olisi pitänyt olla, jumalasta seuraava?” Kai olen koko elämäni ajan elätellyt joko suureellisia tai vähäpätöisiä fantasioita omasta kohtalostani ja tarkoituksestani. Minua on siunattu lahjakkuuksilla joillain elämän osa-alueilla, mutta minulta puuttuu kunnianhimo, motivaatio ja pitkäjänteisyys lahjojeni kultivaatioon. En luultavasti koskaan tule saavuttamaan ekselenssiä (ja kun kirjoitan tämän auki, tuntuu sellaisen saavutteleminen jo naurattavalta idealta).

Isälle vain kaikki erinomainen oli mainitsemisen arvoista, keskinkertaisuus tai tavallisuus ei ollut mitään. Isän absoluuttisen vittumainen “absoluuttinen nuottikorva” on säestänyt suhdettani musiikkiin ja elämään. Löydän itsestäni saman puritaanisen absolutistin aina välillä kuoroharjoituksissa. Uskon soivani sponttaanisti kirkasta a-nuottia ja haavoitttuvani syvästi siitä kaikesta epäsoinnusta, jota todistan ympärilläni. Ja haavoitunhan minä. Haavoitun myös tästä kakofonisesta lavasteryteiköstä, jota kaupungiksi kutsutaan. Kun kävelen Ratinan – Hatanpään ja Viinikan läpi töihin, tuntuu kuin olisin esteettisesti yliherkkä hobitti viemässä sormusta Mordoriin. Maisema poraa aisteihini harmaata, metallisesti kohisevaa ja pakokaasunmakuista todellisuuta. Se tuntuu elämyksellisesti vieraalta, tukehduttavalta, kuolettavalta. Tämä herkkyyteni yhtäaikaa säälittää ja huvittaa minua. Olen yrittänyt löytää siihen jotain järjellistä syytä: ehkä peilaan ulkomaailmaan oman mieleni sisältöjä, jotka ovat vieraita ja tukehduttavia? Ehkä olen vain yliherkkä. Oli syy mikä tahansa, en ole onnistunut vieläkään tulemaan sinuiksi niiden tunteiden kanssa, joita tämä ympäristö minussa herättää. Kaipaan vain raitista ilmaa, hiljaisuutta ja puita. Ihmettelen joskus vilpittömästi, että keitä – tai minkälaisia olentoja – varten tämä maailma on tällaiseksi rakennettu? Vai minäkö sen rakensin? Ehkä minun pitäisi säätää aistejani ja/tai muuttaa maalle.

Ehkä esteettinen ja henkinen absolutismi on epätoivoinen yritys löytää Suuren näyttämömestarin johtolanka siitä, että on jotain inhimillisen, epätäydellisen ja rajallisen tuollapuolen. Harmonia on lupaus ns. tuonpuoleisen (absoluuttisen) ja maallisen sfäärin välisestä yhteydestä; “tapa, jolla asiat liittyvät toisiinsa”, “sopimus”. Harmonia on lupaus siitä, että olisi logos tämän kaiken takana: näiden synteettisten kauhuhuvipuistojen ja muovivaraosista rakennettujen ihmisten takana. Epäharmoninen esteettinen ja auditiivinen ympäristö puolestaa loukkaa herkkää sielueläjää... Ah, ihmisen maailma dissonanssista sikiävä, perverssi Babylon!

Keskinkertaisuus ja tavallisuus eivät pelasta minua tältä elämälle vieraalta idealismilta, joka meinaa ajaa minut hulluksi. Miksi tietoisuus siitä, mitä voisi olla? Miksi tietoisuus, lupaus, jostain “kauniimmasta”, eheämmästä ja harmonisemmasta, jos en tuota tietoisuutta kykene kultivoimaan täällä maan päällä, saattamaan sitä lihaksi? Enkä toisaalta enää vaatisi sitäkään, vaan sitä, että voisin elellä Leinon Tumman tavoin; en iloiten, enkä surren, vaan juuri ihmisenkokoisena toukkana ikuisuuden seinähirttä seuloen. 




maanantai 24. syyskuuta 2012

Oodi miehelle



Unessa isä, poika... mietin syntymätöntä poikalastani ja sitä kuinka se on samaa sukua muiden miesten kanssa. Rikkirepivät, saalistavat miehet, sakaalit, raatokärpäset. Korppikotkat, jotka kiertelivät tämän ruumiin ympärillä kuin se olisi ollut viimeinen pala lihaa tässä surullisessa autiomaassa. Tulivat, ottivat kaiken, söivät elävältä. Vai minäkö söin ja kasvoin suuremmaksi, niiden himosta, katseista. Tissejä, perseitä! Tiedän tarkalleen kumpi tässä pelissä voittaa. Olen aina tiennyt. Se en ole minä, koska joka katseesta kutistuin, asetuin nahan sisään sätkimään, häkkiin ahdettu avaruus. Vai juuri siinäkö voitin, hävitessäni. Tapoin itseni miesten katseissa, rikoin itseni niiden teräviin reunoihin, juoksin isän sakset kädessä viisivuotiaana. En väittänyt olevani viaton, kun poseerasin lumihangessa kuin pieni pornokuningatar. Sitä terävää muistoa kaon ylös kurkustani edelleen. Se on lempimuistoni ja se tekee hyvää, niin kuin sakset kurkussa vain voi. Osat ovat tällä kertaa näin päin, isä. Minussa on yhtä paljon miestä kuin sinussakin. Olenhan minäkin tappanut, raiskannut, rakastanut.












torstai 6. syyskuuta 2012

Tunne: syyllisyys


Joku saastaisuuden tunne, halu painaa sormi avoimesta haavasta sisään ja pyörittää sitä siellä missä veri on sakeaa. Mies sanoi puhelimessa, että dada tarkoittaa keinuhevosta, dada-pappa, istun isän selässä kun se konttaa ympäri olohuoneen ja keittiön, istun sen polvella kun se katsoo TV:stä tyhjää lähtöruutuaan. Isän tuopin pohjaan on piirretty pohjapiirrustus taloihin, joihin ei löydä takaisin. Tunnen polvillani, kuinka isän hengitys vaatii minua selittämään, näyttämään tien takaisin sinne, missä on raavitut seinät ja lukitut ovet.  Isä haluaa antaa talon minulle kodiksi, haudaksi. Saan valoa, joka ei valaise, pimeyttä, joka ei tuudita vaan syö elävältä. Talon pimeydessä syön isän, vaikka isä luulee syövänsä minut. Vuosikymmeniä myöhemmin keskityn mittailemaan, kuinka näkyvästi lantioluuni erottuvat. Etten jäisi kiinni, etten paljastuisi.               




torstai 30. elokuuta 2012

Lyhyt kertomus ei mistään



Se nainen soitti, kyseli kuinka kauan tapahtuneesta on enkä osannut tuntea tämän naisen puolesta mitään enää. Tänään heräsin apatiaan, ikäänkuin olisin muistanut pikkutytön pyöreät sormet oven saranoiden välissä. Mutta menettyä ei ole mikään, olen tuulenkevyt henkäys ruumiissa, jossa pidän paikkaa ihmiselle. Hän saapuu huomenna, kadulla kävellessä olen villakoirasi, jota ulkoilutat kuin se olisi oikeasti koira ja sinä isäntä... käyn keskustelua varpusten kanssa, ne kavahtavat haukkuvaa ääntäni. En olekaan lintu enää. Eilen kerroin unistani ja hän kuunteli hiljaa, tuli kylmä, kummitukset tulivat, aaveet, elävät kuolleet. Asettuivat hahmooni siihen sängylle makaamaan, kertomaan hänen unistaan. Mustat aukot, sinetöidyt ovet, huoneet jotka on pyyhitty pois kartalta ja asetettu aivokuviin pimeiksi alueiksi ventrikkeleihin. Herään unesta uuteen uneen, joskus huutaen, joskus nauraen, itkien, kiihottuen... mikään ei ole uutta, ei ole ollut vuosisatoihin, tuhansiin. Kukaan ei saavu huomenna, ketään ei ole paikalla kun elämä tapahtuu vastaansanomattomasti, olen siinä sivussa joku puu, kivi, ihminen, orgaanisessa aineessa välähtävä hereilläolon hetki. Ethän etsi minua, olet jo perillä.

torstai 9. elokuuta 2012

Teinitytön maailmatuska


Kaivelin arkistoja, ei mitään uutta auringon alla.

3.12.2001 No one here gets out alive.
Istun tässä taas. Vietän iltaa itseni kanssa. Ei ole mitään sanottavaa. Mun elämää värittää vuorotellen epätoivo ja toivo. Arkipäivän järjettömyydellä ei ole rajoja. Mistä mä löydän onneni, joka sulkisi minun silmät. Oikeastaan musta ei tunnu yhtään tältä mitä mä kirjoitan. Nauha kulki loppuun juuri ennen sooloa. Radiossa jazzia. Yön yksinäisen yhdentekevät yritykset omistaa pieni osa maailmaa. Nyt on joulukuu. Tuntuu marraskuulta. Minä en jaksa selittää siitä kuinka iso ikävä mulla on toista ihmistä. Toista puoliskoa. Iltaisin kun pyöräilen kotiin, laulan yksin ja toivon että tuolla jossain, samojen tähtien alla on hän. Joku joka turhautuu tyhjyyteensä yhtä pahasti kuin minä... ilman, ilman sitä sähköä, sielujen sinfoniaa. Minusta tuntuu, että ihminen on lasi ilman juomaa. Tyhjä lasi, turhaakin turhempi. Mulla on niin typerä olo. Koitan kirjoittaa rakkkaudesta. Niin monet kerrat kun minä oon pelehtiny, pilannu rakkauden. Sylkeny sen kasvoille.
                             Valvominen ei maksa mitään. Mikään ei maksa. Eh... valehtelin, kaikki maksaa. Jopa se rakkaus. Ottaa veronsa. Minulta ainakin on ottanut. Tulee vielä ottamaan.
                             Levottomuus. Se vyöryy taas kerran... tuolta jostain. Arkipäivän päättyessä. Liukuu helman alta esiin ja irvistää. Ei tyttö tänä yönäkään saa unta. Ei vaikka siivosi huoneen ja tuuletti. Koitti olla ajattelematta ja kuunteli laiskaa musiikkia.
                             Missä on minun  joku? Kuka antaa taas tarkoituksen päiville, likaisille aamuille, illoille ja öille. Ja sitten taas ottaa sen pois, jättää minut seisomaan yksin lähtöruutuun. Minä huudan vaikka istun hiljaa. Nyt on yö ja minua ei nukuta. Minulla on ikävä sinua.
------------------------------------------------------
I feel my luck could change. 4.9.2001
Mä en oo kadottanu kaikkea todellista. Mä en usko, en itke nyt. Mun sisällä kyllä on vieläkin asioita. Paljon. Eri kokoisia, eri makuisia, eri värisiä. Vieläkin mä pelkään. Tai ehkä en sittenkään. Turha olen... niinkuin olen aina ollutkin. Epäjohdonmukainen päiväunelma. Viisas ja kaikista tyhmin. Kaunein rumilus. Laulan ammeessa. Kuvittelen kuolevani ammeeseen. Kuvittelen kuolleen ihmisen ammeeseen. Rakastan ammetta. Ilman vettä tai veden kanssa. Itsekeskeinen... hyi vittu mikä sana, ruma sekin. Omaa elämääni elän oman pääni sisällä, ajatukset liian suppeasti oman itsen ympärillä pyörien. Mietin liikaa itseäni. Elämää ja kuolemaa. Peili. Se ei ikinä näytä mitään. Siellä katsoo joku muu. Hyi vittu, miten kuivaa kliseetä.
                             Näin olen tuntenut. Tai ainakin kuvitellut tuntevani. Kuvitellut olen. Usein juuri tunteita ja tuntemuksia. Asioita, sängyn alle, sängyn päälle.
------------------------------------------------------
en halua enempää. En teeskentelyä, en tökeröjä lauseita paperilla. En mitään tahdon minä ja samalla kaiken. Kaiken. Koko maailmaan haluan saattaa lisää halua haluta koko maailmaa. Sen sateet, tuulet, myrskyt, kuolleet ja elävät. Käsikädessä haluan haluta ne kaikki. Ja sitten kun olen halunnut kaiken haluan vielä etten haluaisi enää koskaan mitään. Ja pian sen jälkeen aloittaisin kaiken alusta.
------------------------------------------------------
15.7.2002
Tänään joku sisälläni liikkuu. Hehkun. Tietäen että samalla saatan seistä kuilun partaalla. Kuolemassa. En tiedä, onko liian myöhäistä. Olenko jo loppuun asti saastunut. Pilalla. Joku minussa silti elää. En elä itselleni. Elän sinulle. Pelkään itseni uneen. Silti, pelkään siis eli tunnen. Olenko myöhässä. Onko liian myöhäistä?
------------------------------------------------------
Kaunista kaikki se olemattomuus, mitä  me luullaan pitävämme sisällä, ulkona ja kaikkialla.
-------------------------------------------------------
ajatus lentää. Minä en.  9. heinäkuuta 1860.
näin unta että olin katki olkapäiden kohdalta ja että mut oli ommeltu kiinni huolimattomasti. niin että tikit repeili.
älä pakota mua sanomaan mitään.
okei.
mun mieli lentää tuolla jossain. Miljoonien kilometrien päässä. kaukana täältä.
Suomalainen sub-urbaani. Kerrassaan hieno paikka elää ja varttua.
------------------------------------------------
Kirjoitan vaaleanpunaisella kynällä teinitytön murheita. Menneitä ovat nämä kaikki. Kadotettua tavaraa, jota ei ikinä ollut olemassakaan.
Iloni on pohjajäätä. Kaikki liikkeeni harhailua, jos jaksan nousta sängystä ja vaikken nousisikaan. Itku ei tunnu aidolta, nauru kaikuu tasaisena viivana taustalla, muttei räjähdä, ei laula.
Amnesiac. IMSOMNIA. PARANOIA. minä perkele olen sisälläni niin olematon, että jos omaisin vielä tunteita niin se tuntuisi pahalta.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kesäinen elegia toimettomuudesta



Wei  wu wei on tapa toimia tekemättä, doing not doing. Tämä taolainen tapa toimia on toimintaa, jossa ihminen pikemmin antaa itsensä universumin instrumentiksi kuin käyttää omaa tahdonvoimaansa. Wei wu wei on mahdollistuu kun on nähnyt ensin mielensä kakofonian, edestakaisin juoksevien ajatusten, arvostelmien ja tunteiden, taakse ja läpi - siihen peilikirkkaaseen pintaan joka on läsnäolo, ikuisena ja neutraalina. Läsnäolosta käsin mahdollistuu oikea toiminta; toiminta joka kumpuaa vapaana ja joustavana vailla pakkoa tai kitkaa. Mikä unelma, mikä ideaali... silti jokainen, joka on joskus ollut tuon virran vietävissä tietää sen todeksi. Wei wu wei -toiminta ei pelkästään tunnu vapaalta ja kotoisalta, se myös kantaa hyvää hedelmää.

Pitäisikö minun syyttää wei wu weitä vai cannabis sativaa siitä, että minusta on tullut aloitekyvytön ja laiska harhailija. Käsitykseni täydellisestä olemisesta on useinmiten sitä, että katson, kuinka tuuli liikkuu ruohikossa ja olen avoin kaikenlaisille tunteille, joita minussa nousee. Yhtenä päivänä rakensin pienen portin oksista, kävyistä ja apiloista ja kuvittelin itseni kulkemaan siitä. Tuntui, että kaikki ympärilläni kommunikoi kanssani, aurinko, varikset, ruoho, ihmiset. Tänään heräsin merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunteisiin; elämäni on kaaosta, olen akateeminen alisuoriutuja, rahapulassa ja toivoton haihattelija. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin tällä halvalla syntymälahjalla, jota buddhalaiset nimittävät ”kallisarvoiseksi ihmiselämäksi”. Enkä tiedä edelleenkään, olenko valon vai pimeyden lapsi. Onneksi hiljalleen olen tajunnut, että olen tuossakin mielessä kahden maan kansalainen. Toinen jalkani pimeyden maassa, toinen valon... tasapainoilen, samoin kuin tasapainoilen inhimillisen ja universaalin välissä ei-kenenkään-maalla. Näille rajapinnoille pitäisi uskaltaa jättää jälkensä: minä kävin täällä.

Kävelin eilen taas Aleksanterin kirkon hautausmaan läpi, katsoin hautakiveä: ”Här whilar commercerådet se ja se”, tärkeä ja merkittävä herra jatkoi eläämäänsä ruohonkorsina, multana ja hyönteisinä ja olen melko varma, että ruohonkorsille oli melkoisen epärelevanttia se, kohosivatko ne valoa kohti kauppaneuvoksen vai huutolaisukon hajonneesta ruumiista käsin.

Lapsena iltaisin nukkumaan mentyäni minulla oli tapana tehdä mielikuvituskävely hautausmaalla, jonne minut oli haudattu. Sieltä löysin hautakiven, jossa oli oma nimeni. Hautakivi on muistomerkki ihmisestä joka joskus oli, hellyyttävän inhimillinen yritys tehdä ajallinen reunamerkintä ikuisuuteen. Se, mikä ihmisessä on todellisinta, seuraa kuitenkin tätä rajan yli.

Ihmiselämä on kommentaari kuolemalle, elämä saa merkityksensä rajaansa vasten. Ihminen elää kuollakseen. Elän kuolemaa kohti, mitä sitten? Voisin lähteä vihdoin sinne Amerikkaan, tai ylipäätään pois Suomesta... myydä ja antaa pois omaisuuteni, joka eivät ole minun kuitenkaan. Isänmaa polttaa jalkojeni alla, nyt viimein kun olen ehkä oppinut rakastamaan sitä – isä, isä, isänmaa, äitimaa. Tiedän olevani kotonani kaikkialla, ja sitä hölmömmältä tuntuu ajatus siitä, että jäisin asuttamaan tätä kivikuutiota Hämeenpuistossa. Toisaalta voisin näinollen tehdä yhtä hyvin sen. Ehkä pitäisi vain luottaa siihen, että paikallaan oleva toiminta nousee aikanaan. Mutta olisinko silloin kuin hahmo Beckettin näytelmästä: elävältä haudattu inhimilliseen, kuolettavaan ja epätoivoiseen toivoon jostakin (joka ei tietystikään saavu sellaisessa muodossa kuin olen sen olettanut)? Läsnäolo on luopumista niin toivosta kun pelostakin, takerrun edelleen välillä molempiin.

Voisin myös olla se nainen, joka ripustaa omakotitalon pihalla valkoisia lakanoita pyykkinarulle kuivumaan, lapset juoksevat lakanoiden alitse ja ilta-aurinko värjää kaiken keltaiseksi - kuin unessa, tai 70-luvun valokuvassa.

En näe itselläni tulevaisuutta, yhtä vähän kuin näen itselläni enää mitään tiettyä menneisyyttäkään. Tässäkin hetkessä on iduillaan jotain, ehdottomasti. Onko se jotain sellaista, mitä olin kuvitellut – luultavasti ei.

Edelleen kaipaan tarinoitani, tieteitäni, kärsimystäni, selityksiäni. Odotan, että minut täyttäisi toiminta tai teko, rehellisimmin tarkasteltuna joku tietty toiminta, ”hyödyllinen” tai ”järkevä” sellainen. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ei ainakaan mitään järkevää tai hyödyllistä. Soin itselleni tuntemattomalla sävelellä.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Hiekkalinna vesirajassa

 Rakas Friday, tiedätkö sen tunteen kun tiedostaa yhtäaikaisesti kirkkaana oman potentiaalinsa niisanottuun hyvään ja korkeaan - ja halunsa tuon potentiaalin haaskaamiseen ja maahanpolkemiseen? Minulla on ollut pakkomielteinen ajatus siitä, että pohjakosketukseni vie minut lopulta katuhuoraksi. En osaa pohjimmiltani nähdä mitään elämänuraa pohjimmiltaan pahana tai vääränä, olen kyllästynyt henkisiin ihanteisiin ja taitavan olemisen opetteluun. En pelkää kuolemaa, koska kuolemaa ei ole. Enkä pelkää helvettiä, koska se on vain yksi elämänaika lisää täällä maanpäällä ja olen tähän jo aika tottunut. Taivas on täälläkin.
Olen luonut ja hallinnut todellisuuttani rajallisella mielelläni, ajatuksin, tarinoin ja käsittein. Tuo tapa ei enää kelpaa pitämään rakenteita pystyssä - maailmani sulaa silmieni edessä sitä mukaa kuin sitä rakennan. Elämä riistää minulta kaikki rakennelmat, joita luon: käsitykseni itsestä, toisesta, maailmasta, elämästä. Istun valtameren rannalla ja rakennan hiekkalinnaa vesirajaan, vanhasta tottumuksesta. Meri hyvä, ota kaikki... vie minulta nämä tyhjät tarinat, ei niistä kukaan ole minä kuitenkaan, vie ahtaaksi käyneet piilopaikat.


maanantai 4. kesäkuuta 2012

Valaistumisesta

Henkisyyden ja henkisen harjoittamisen ympärillä pyörii myös meidän aikanamme suuret markkinat. Valaistumisesta ja sen tavoittelusta on tehty hyödyke ja valaistumista tavoitteleva kysyy mielessään: "Mitä valaistuminen voi antaa minulle?". Omakohtainen kokemukseni on, ettei mitään valaistumista ole, eikä se voi antaa minulle mitään.

Polkuni varrella niin sanottu henkisyys on tuonut monia ilon, autuuden ja mystiikan täyttämiä hetkiä, jotka ovat humalluttaneet mielen ja saaneet haluamaan lisää "henkistymistä". Tietyn pisteen jälkeen tajusin kuitenkin, ettei henkisyys olekaan lopulta mieltähumalluttavia mystisiä kokemuksia. Ja ettei mitään henkisyyttä ei sellaisena, jona sen käsitin, ollut olemassakaan.

Tietyn pisteen jälkeen polkuni on Tuntematon. Reitiltä puuttuvat kaikki suuntaviitat, joihin mieli voisi yrittää samaistua ja joita se voisi yrittää pitää omanaan. Tuo reitti on olemuksellisesti nimeämätön, tyhjä ja sellaisena mielelle täysi kauhistus. Kaikki se, mitä mieli on pitänyt todellisena, paljastuu tuolta tasolta tarkasteltuna harhaksi. Silti, mielekäs elämä maan päällä edellyttää tuon harhan tietoista hyväksymistä. Tuo harha on ihmisen osa, 'human condition'. Oma elämäni on pitkälti ollut taiturointia sen kanssa, kuinka ottaa ihmisen osa todesta ja nähdä sen läpi samanaikaisesti. Putosin toki tuoltakin trapetsilta aikoja sitten.





lauantai 2. kesäkuuta 2012

Tänään löysin taas kotiin. Kävelin Pyhäjärven rannalla ja katselin aaltojen mukana rantaan huuhtoutuneita roskia. Tulin tapani mukaan alkuun surulliseksi roskista ja toivoin ne olemattomiin. Pian en erottanut maisemasta enää roskia, vaan näin maiseman olevan täydellinen tavalla, jota en kyennyt käsittämään. Olen väsynyt vastustamaan sitä, mikä on.

Tänään lakkasin kommentoimasta olemassaoloa ja annoin itseni sulaa maisemaan. Tuossa maisemassa löysin itseni fyysisenä kehona. Olen jalkoja vasten tunnettu maa, ihoa vasten tunnettu tuuli - ja siinä ihan oikea ihminen.




Ihmisen jälki maisemassa näyttäytyy eko-konservatiivin silmään 'luonnottoman' suorina viivoina, ikään kuin muka olisi jotain luonnon ulkopuolella. Veden tilalla aikoinaan ollut graniitti kuljetettiin Pietariin, jossa se on sittemmin saanut todistaa vuosisadat inhimillisen elämän ajallisia iloja ja suruja. Sukeltaessaan louhoksen veden syvyyksiin voi kuulla etäisten kengänkorkojen kopinan Nevski Prospektilla.




keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ihmiskoelaboratorio

Identiteettiä pidetään henkisen täysikasvuisuuden yhtenä osoittimena, toisaalta myönnetään, että yksikkömuotoista ja muuttumatonta identiteettiä ei ole. Identiteetin sijasta puhutaan nykyään yksilön kyvystä identifioitua merkityksellisesti kertomuksiin, hahmoihin ja aspekteihin. 

Olen aina osannut samaistua laajalla skaalalla: sadistisesta jumalasta ja rakkaudellisimmasta valo-olennosta mutaisimpaan villisika-naaraaseen (kiitos tästä mielikuvasta kuuluu eräälle ystävälle). Samaistun joskus myös hahmoihin, jotka ovat kohtuullisia, tavallisia, keskimääräisiä. Minulla diagnosoitiin 16-vuotiaana identiteettihäiriö. Nyt jälkeenpäin näen, että kykyni tuottaa identiteettiä on ollut erinomainen... vain suhde itse identiteetin tuottajaan (minuuteen) on ollut ongelmallinen. Rehellisimmin kuvaisin tämänhetkistä suhdettani minuuteeni niin, että tuntuu kuin minua ei olisi. En tunne olevani olemassa, silti joku kirjoittaa tätäkin blogitekstiä. 

Mitä tällä naisella on minäänsä vastaan? Jos ollaan rehellisiä, pelkään tuhoutumista, kuolemaa. Sen takia en uskalla olla läsnä minuudessa. Haluaisin kovasti elää, mutta en uskalla. Muistan kuinka opettelin lapsena olemaan kiintymättä omaan elämääni; tiesin kuolevani pian. Minun ei koskaan pitänyt elää aikuiseksi saakka, enkä osannut varautua tähän hetkeen kun viisivuotias herää 27-vuotiaan naisen kehossa. Viisivuotias huomaa olleensa väärässä, elämä jatkui sittenkin. Se on järkyttynyt ja sekaisin, kuin pilailumielessä elävältä haudattu raukka.

Jumala ei ole ankara tänään, eikä jumala ole armollinen. Jumala on sadisti, joka teettää sätkynukellaan eläinkokeita. En ole ikinä aikaisemmin uskaltanut koittaa, mitä se keksii, jos erehdyn hetkeksi luottamaan elämän jatkuvuuteen. Herätin itseni lapsuuden painajaisista aina tappamalla itseni. Olen hypännyt monta kertaa korkealta ja säilynyt silti - herännyt. Pari päivää sitten minulle tuli sellainen olo, että tämäkin on vain yksi niistä unista. Lähteminen on helppoa, mutta ei sen helppous tee siitä houkuttelevaa. Olen kyllästynyt katsomaan tätä painajaista, joka on minuuteni, elämäni, todellisuuteni. En tiedä syntyisinkö vai tuhoutuisinko kuolemassa, luultavasti en kumpaakaan. En hahmota enää tulevaisuutta, enkä menneisyyttä... nykyhetkessä on vain tyhjyys. Voisin rakentaa tuon tyhjyyden paikalle jotain, kylvää siemeniä, mutta olen nyt väsynyt.

Eräässä eläinkokeessa todettiin, että sähköiskuradalle juoksemaan pistetyt koirat lopulta lamaantuivat ja jäivät radalle makaamaan katatonisessa tilassa. Nämä koirat eivät enää uskaltaneet sähköiskujen pelossa liikkua ja lakkasivat etsimästä ulospääsyä. Kyseessä oli nujertuminen, joka takasi hengissäsäilymisen, mutta jossa täydemmän olemassaolon mahdollisuus uhrattiin. Näitä kyseenomaisia koiria oltiin "hoidettu" ennen koetta sähkösokeilla, ne siis oltiin traumatisoitu. Normaalia hoitoa saaneet koirat puolestaan etsivät sähköiskuradan uloskäyntiä loppuun asti, kunnes löysivät sen. 

Nämä päivät ovat koirahetkiä minulle... joku osa minusta etsii lakkaamatta ulospääsyä päähäni asennetulta sähköiskuradalta, joku osa makaa nujertuneena keskellä rataa. Tunnen itseni sen verran hyvin, etten halua tehdä kompromisseja täydemmän elämän kokemisen suhteen. Ajattelin viime talvena, että asetan itselleni aikarajan, jonka puitteissa henkisen ulospääsyn pitäisi löytyä... idea oli lopulta aika naurettava, kun ottaa huomioon kuinka luontaista minulle on joustaa aikatauluista. Olen nytkin omasta kuolemastani pahasti myöhässä. 


Ihmiskoelaboratorion testeissä on osoitettu, että terapeuttisessa läpimurrossa egon ja superegon maksimaalinen integraatio korreloi positiivisesti elämänvietin kanssa.  

tiistai 22. toukokuuta 2012

Arkhimedeen laki

Uskoin aikaisemmin äärimmäiseen joustavuuteen. Olento, joka on vailla rajoja voikin joustaa loputtomasti. Minä en ole sellainen, olen vain ihminen.

Lapsena kohtasin ihmisen, joka loukkasi rakentumassa olevia rajojani. Hän sattui olemaan juuri se ihminen, jonka olisi pitänyt antaa minulle rajat. Isä antoi rajat kyllä, mutta ne rajat olivat kierot, häilyvät ja tuhoavat. Kasvoin alati paikkaa vaihtavan piikkilanka-aidan sisällä. Ainoa vakio, jonka opin noiden rajojen sisällä tuntemaan oli se, että kelpaan toimimaan välineenä, että minä itsenäni en ole mitään. Olin vain peili, jonka tehtävänä oli heijastaa isä.

Tajusin vähän aikaa sitten sen, että annan isän omistaa edelleen jokaisen sanani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Elän isälle, koska isä ei elänyt. Elämällä isälle elän kuitenkin kuolemalle, en millekään. Isä syntyi äidille, joka antoi isän pois - pojan, jonka ei pitänyt syntyä. Saiko isä ikinä äidin katsetta? 

En jaksa enää peilata sinua, isä. En ole äiti, äitisi. En kukaan niistä. Annan sinun ottaa oman mielesi, peilata itse itseäsi. Älä pelkää sitä pohjatonta tyhjyyttä, sitä hylätyn lapsen rujoutta, vihaa. Sitä minä olen katsonut koko ikäni, ensin sinussa ja sen sitten myöhemmin itsessäni.

Haluaisin valita elämän, isä. Haluasin antaa itselleni lahjaksi rajat, jotta tietäisin missä sinä loput ja minä alan. Sanoit viimeksi puhelimessa tänään, että me ollaan niin samanlaisia. Kaipaat edelleen minua sinne, missä sinä olet. Olet niin yksin, olen niin yksin. Kaipaat liittolaista, palveluskoiraa, tähden kiertämään yksinäistä planeettaasi. Hoidan varmaan sitä sairasta miestäkin sen takia, että haluan hoitaa, parantaa, pelastaa sinua ikuisesti. Ei sinussa ole mitään pelastettavaa, isä. Et näytä kärsivän olostasi, et kadu. Sinulla on läpäisemätön kilpesi, teräsarkku, jonka sisään lapsena jäit. Minulla on aina ollut toinen jalka sen arkun ulkopuolella, elävien maassa. En vieläkään osaa päättää kumpaan maailmaan kuulun. Kuulun ehkä molempiin. En ehkä koskaan lakkaa kaipaamasta pimeyteen, jonka kanssasi jaoin. Tahtoisin kuitenkin jo nähdä jotain muuta.

Isä, sinä tuntematon, pohjaton kuilu, joka ammotat edessäni tänäkin yönä. Vihaan sinua ja aion kertoa sen sinulle näinä päivinä... näinä päivinä, kun lakkaan olemasta huumautunut siitä yksityiskohtaisesti voidellusta sadistin kellokoneistosta, joka pääsi sisällä käy lakkaamatta henkeni menoksi. Esitit tänään puhelimessa lämmintä ja välittävää, uskoin tuonkin roolisi melkein taas todeksi. Myöhemmin huomasin, että tuokin keskustelu oli viritetty täyteen hienovaraisia ansoja, senkin imarteleva sika. Tajusin taas sen puhelun jälkeen, että minun on pakko luovuttaa. En osaa parantaa, uskoa tai rakastaa sinua terveeksi. 

Olit rautapaino, joka upotettiin minuun, isä. Noste, jonka tulen muodostamaan on yhtä suuri kuin massasi. Se on pelkkää fysiikkaa, mutta ota se silti henkilökohtaisesti





torstai 10. toukokuuta 2012

Amor fati


Schopenhauerin mukaan ihminen, joka varauksetta hyväksyy elämän, hyväksyisi sen, että hänen elämänsä jatkuisi sellaisenaan loputtomasti (ikuinen paluu). Nietzsche käytti ikuisen paluun käsitettä ajatusleikkinä, jolla yksilö saattoi mitata kykyään hyväksyä elämänsä. Nietzschen mukaan kuitenkaan pelkkä elämän hyväksyminen ei riitä, vaan yksilö oli todella hyväksynyt elämän vasta silloin, kuin tämä saattoi toivoa kaiken kokemansa tuskan ja nautinnon toistuvan loputtomiin. Vasta tässä kohtalonsa rakastamisessa (amor fati) ihminen on todella hyväksynyt elämän. Amor fati on kykyä sanoa kaikelle elämässään "kyllä". 

Kysyn usein itseltäni, että uskallanko sanoa tässä hetkessä elämälle "kyllä"? Häiritsevintä tällaisen länsimaisen mielen mielestä tuossa on se, etten tiedä mille sanon kyllä sanoessani kyllä elämälle. Minulla on (ollut) halu hallita, luokitella, nimetä jotain sellaista jota ei voi hallita, luokitella tai nimetä. Kyllästyn hiljalleen määrittelemään elämää, itseäni. Elämän hallitseminen on  kuin käskisin tuulta puhaltamaan tiettyyn suuntaan tai sanoisin vedelle, että minä tiedän, kuinka sen pitää virrata.

En kuitenkaan halua paeta elämän hyväksymiseen elämän tuntemista... inhimillistä kipua, hämmennystä, vitutusta, kaipausta. Kivun keskellä voi antaa periksi kivulle ja huomata, että suuri osa kivusta johtui alunperin siitä, että sille teki vastarintaa. Sanoessani "kyllä" kuolemalle, pedoille ja varjoille, sanon "kyllä" elämälle ja valolle... yhtä ei voi saada ilman toista. 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Universitas - alma mater?



Kävin tänään yliopistolla. En pysty enää samaistumaan siihen naiseen, joka istui ne kaikki luennot ja suoritti tutkinnon. Olen filosofian maisteri, viisauden rakastamisen mestari. Mutta mitä oikeasti opin yliopistossa? Suurin vastalahjani yliopistolle on se, että opin haistattamaan paskat sille.

Kammoksun nykyään yliopiston orwellilaisittain nimettyjä kampusrakennuksia, kulkukorteilla avautuvia raskaita ovia, naiiveja fukseja, jäykkiin abstraktioihinsa looppaamaan jääneitä akateemikkoja, tekopyhiä maailmanparantaja-opettajia, jotka nussivat opiskelijoitaan.

Inhoan ennen kaikkea sitä mitäänsanomattoman keskinkertaisuuden ja korporaatio-orjuuden henkeä, joka leijuu kampuksen ilmanalassa. Viimeisetkin rippeet vapaudesta ja luovasta meritokratiasta ovat saaneet väistyä mekaanisen maisteri- ja tohtorituotannon tieltä. Nyky-yliopisto suoltaa ulos bulkkimaistereita, jotka kutsuvat akademiaa kouluksi ja pian jo vaativat opintopisteistä bonusta. Välierinä innovaatioyliopiston tuutista putkahtaa nihilistisiä viisauden rakastajia, jotka haluavat tehdä oikeaa työtä yhdeksän euron tuntipalkalla ja  siteerata itseironisesti Ciceroa.